Tšekki ja slovakki – mitä eroa?

Tšekit ja slovakit olivat ensimmäisen maailmansodan lopusta 1900-luvun alkupuolelle yhden ja saman valtion, Tšekkoslovakian, asukkaita. Ero tuli vasta muutama vuosi kommunismin kukistuttua. Näillä kahdella kielellä ei ole kovin suurta eroa, mutta tuskinpa voisi ollakaan, sillä slaavilaiset kielet ovat kaikki melko läheistä sukua keskenään. Joka osaa yhtä, ymmärtää aika paljon muitakin.

Slaavilaiset kielet jaetaan kolmeen alaryhmään: eteläslaavilaiseen, länsislaavilaiseen ja itäslaavilaiseen. Jako ei kuitenkaan ole kaikilta osin käytännöllisin mahdollinen. Sanastoltaan esimerkiksi länsislaavilainen puola ja itäslaavilaiset valkovenäjä ja ukraina ovat lähellä toisiaan, venäjä taas on eteläslaavilaiselta taholta paljon lainattuaan yllättävän lähellä serbokroatiaa ja bulgariaa. Sloveeni taas on yleisen vitsin mukaan komiteapäätöksellä luotu kompromissi valtavalle joukolle hyvin erilaisia murteita, joille saisi luontevasti kehitettyä puolikin tusinaa hyvin erilaista kirjakieltä – eräillä murteilla onkin oma kirjakielensä ja kirjallisuutta.

Tšekki on kirjakielenä slovakkia vanhempi, ja se ehti itse asiassa vaikuttaa myös puolan kirjakielen muotoutumiseen. 1600-luvulla kolmikymmenvuotinen sota tuhosi Böömin yhteiskuntaa niin, että kieli menetti yläluokkaiset tukijansa ja saksa astui sen tilalle sivistyskieleksi. Vain rahvas jäi puhumaan tšekkiä. Tämä tilanne jatkui lähes kahden vuosisadan ajan; 1800-luvulla kuitenkin uusi kansallinen herääminen synnytti modernin tšekin kirjallisuuden. Nykyään tšekki onkin slaavilaisen maailman tärkeimpiä sivistyskieliä, jolla on laadittu melkoisesti maailmankirjallisuuttakin.

Slovakit käyttivät pitkään tšekkiä kirjallisiin tarkoituksiinsa, mutta koska Slovakia oli poliittisesti jossain määrin erillään Böömistä – se kuului Unkariin, siinä missä Böömi oli Itävallan alainen – alkoi syntyä erillisiä kirjakielisyyspyrkimyksiä, vallankin siinä vaiheessa kun tšekki menetti merkityksensä kirjakielenä. 1700-luvulla syntyi ensimmäinen yritys slovakin standardikieleksi, Anton Bernolákin kirjakieli, joka perustui länsislovakialaisiin murteisiin. Bernolákin kieli ei kuitenkaan saanut muiden kuin katolisten slovakkien hyväksyntää – protestantit jatkoivat tšekin käyttöä, koska pitivät arvossa ensimmäistä tälle kielelle suoraan alkuperäisteksteistä tehtyä raamatunkäännöstä, Kralicen raamattua 1500-luvun lopulta.

Bernolákia menestyksekkäämpi oli Ľudovít Štúr, nykyaikaisen slovakin kirjakielen isä. Hänen slovakin kielen norminsa on peräisin 1840-luvulta ja perustuu ennen muuta keskislovakialaisiin murteisiin. Niistä on peräisin synkooppisääntö, jonka mukaan kahta peräkkäistä pitkää tavua ei saa olla. Eräät kieliopilliset muodot tosin poikkeavat tästä säännöstä, ja sen soveltamisohjeita kirjakielessä on viilailtu vielä suhteellisen äskettäin, koska se ei kuulu kaikkien slovakkien puhuttuun kieleen. Länsislovakista se puuttuu ja itäslovakissa ei edes ole pitkien ja lyhyiden vokaalien eroa.

Slovakin kielioppi on yksinkertaisempi ja säännöllisempi kuin tšekin, siis kirjakielen tasolla. Siksi tšekkien kuulee joskus väittävän, että slovakit puhuvat samaa kieltä kuin he, mutta käyttävät murrettaan kirjakielenä. Tämä on sikäli ymmärrettävä ajatus, että monet sellaiset yksinkertaistukset, jotka luonnehtivat tšekin puhekieltä, on hyväksytty osaksi slovakin kirjakieltä.

Tšekissä ns. pehmeitä konsonantteja seuraavat vokaalit ovat muuttuneet i:ksi tai e:ksi – tämä on vaikuttanut myös kieliopillisiin päätteisiin. Slovakista puuttuvat monet länsinaapurille tyypilliset konsonanttimuutokset, niin että ”Prahassa” on tšekiksi v Praze, mutta slovakiksi v Prahe. Tšekille vieraita slovakkikirjaimia ovat mm. ä ja ô sekä pitkät ärrät ja ällät, ŕ ja ĺ. Slovakista taas puuttuvat tšekin liudennetut ”hattu-ärrät”, ř, sekä rengastettu u-kirjain, ů, joka tarkoittaa yksinkertaisesti pitkää u:ta. Molemmissa kielissä pitkä vokaali kirjoitetaan yleensä varustamalla kirjain akuutilla aksentilla: á, é, í jne, mutta tšekissä pitkä u ainakin kotoperäisissä sanoissa merkitään sen sijaan renkaalla.

Sekä tšekissä että slovakissa likvidakonsonantit, eli l ja r, voivat olla ”vokaaleja”, eli siis tavua kantavia äänteitä. Kuten yllä jo mainittiin, vain slovakissa ne voivat olla lyhyitä tai pitkiä ”vokaaleja”.

Sanavarastossa on merkittäviä eroja aivan arkisten sanojen kohdalla: ”puhua” on tšekiksi mluvit ja slovakiksi hovoriť, ”lyijykynä” on tšekiksi tužka mutta slovakiksi ceruzka. Jälkimmäinen on yksi esimerkki siitä, miten unkari on vaikuttanut slovakkiin, sillä unkariksi sana on ceruza. Toisaalta abstraktin sanaston puolella sitten taas on paljon yhteistä: ”yllätys” on tšekiksi překvapení ja slovakiksi prekvapenie. Koska tšekki on ollut se vahvempi kieli, slovakin kielenhuolto vastustaa aktiivisesti sellaisia puhekielen tšekkiläisyyksiä kuin ”kirjettä” tarkoittava dopis – ”aidoksi” slovakiksi sana on list, sama kuin puolassa. Slovakin vaikutus tšekkiin ei ole yhtä vahvaa, muttei sitä toisaalta yritetä estää eikä vastustaakaan.