Romaaniset kielet, joista et ehkä ole kuullutkaan

Romaaniset kielet ovat tunnettu, suuri alaryhmä indoeurooppalaisten kielten perheessä. Kaikki tietävät sellaiset maailmankielet kuin ranskan ja espanjan, ja valtiotason virallisia kieliä ovat myös italia ja romania. Katalonia on vähemmistökieli, mutta sillä on enemmän puhujia kuin suomella, ja sen profiili on viimeistään Barcelonan olympiakisojen ansiosta noussut sen verran korkeaksi, että sen olemassaolosta tiedetään jo laajoissa kansalaispiireissä. Mutta itse asiassa romaanisia kieliä on paljon enemmän.

Romaaniset kielet ovat – kuten nimikin kertoo – kehittyneet Rooman valtakunnan pääkielestä eli latinasta, joka antiikin aikana levisi pitkin Eurooppaa pyyhkäisten tieltään siellä aiemmin puhutut kielet, erityisesti kelttikielet, joita puhuttiin ainakin Galliassa, mutta myös Hispaniassa. (On ehkä syytä muistuttaa, että baski, joka on viimeinen jäänne alueen indoeurooppalaisten ekspansiota varhaisemmista kielistä, ei ole kelttikieli eikä indoeurooppalainen kieli, eikä sillä ole sukukieliä lukuun ottamatta muinaista akvitanian kieltä, jonka vähäiset jäänteet ovat selvää baskia.) Kelttikielten häviämiseen ja germaanikielten säilymiseen oli syynä se, että kelteillä oli kehittynyt kaupunkikulttuuri siinä missä germaanit olivat vielä paljon lähempänä paimentolaisuutta: roomalaisten sotilaiden tarvitsi vain vallata kelttikaupungit ja vaihtaa virallinen kieli omakseen.

Romaaniset kielet eivät kuitenkaan kaikki ole sellaisia mahtikieliä kuin Rooman latina aikoinaan. Romaanisista vähemmistökielistä tunnetuin on Sveitsin neljäs virallinen kieli retoromaani, joka on oikeastaan yhteisnimitys viidelle hyvinkin erilaiselle kielimuodoille – sursilvaanille, sutsilvaanille, valladerille, puterille ja surmiraanille – joilla on kullakin erilliset kirjakieliperinteet. Yhteinen retoromaaninen kirjakieli on luotu vasta 80-luvun alussa, ja kuten tällaisissa tilanteissa usein käy, syntyperäiset puhujat pitävät sitä keinotekoisena köyhän miehen esperantona.

Myös Italiassa puhutaan kahta retoromaaniksi luokiteltavaa kieltä – Dolomiittien ladiinia ja friulia (furlaania). Friulin kieli on puhujamäärältään aivan eri luokkaa – sillä on satoja tuhansia osaajia, eli enemmän kuin muilla retoromaanikielillä yhteensä. Ladiinilla ja friulilla on kummallakin oma kirjakielensä, ja friuli on verraten merkittäväkin kirjakieli – Pier Paolo Pasolini puhui sitä äidinkielenään ja kirjoitti sillä nuoruudenrunonsa, ennen kuin imeytyi mukaan yleisitalialaiseen kulttuurielämään.

Italiassa friulin ja ladiinin kirjallista viljelyä häiritsee muutenkin se, että romaanisina kielinä ja maan pääkielen sukulaisina ne helposti mielletään pelkiksi italian murteiksi. Itse asiassa Italian monissa maakunnissa paikallinen “murre” on todella kaukana standardi-italiasta, ja varsinkin maan pohjoisosissa “murteisiin” liittyy omaa kulttuurielämää, kuten teatteria. “Murteiden” puhujat ovat pohjoisessa usein itsetietoista keskiluokkaa, jonka mielestä ei ole mikään pakko vaihtaa standardi-italiaan käydäkseen sivistyneestä. Esimerkiksi venetsian murre/kieli on arvostettua eikä sen puhujaa pidetä junttina.

Italian paikallisista kielimuodoista erityisesti sardiniaa (sardia) pidetään erillisenä kielenä. Sardinian keittiön kuuluisimman ja pelätyimmän erikoisuuden, casu marzun eli madonsyömän juuston, nimestä näemme, että sardin sana juustolle, casu, on sama kuin latinan caseum, mutta italiassa sana on formaggio. Ainakin tämän sanan osalta sardinia on siis samaa kantaa kuin espanja (queso) ja portugali (queijo) ja eri puolella isoglossirajaa kuin italia, ranska (fromage) tai katalaani (formatge).

Sardinian kielen, sardin, sanotaan usein olevan lähempänä latinaa kuin minkään muun nykyään puhutun romaanisen kielen, mutta tällaiset vertailut ovat aina riskialttiita. Luultavasti lähemmäksi totta osuu, että sardi on etääntynyt latinasta toisilla tavoilla kuin useimmat muut romaaniset kielet, mutta säilyttänyt sellaisia latinan piirteitä, jotka ovat kaikkialta muualt hävinneet. Sardi ei myöskään ole ymmärrettävyyden kannalta yksi ainoa kieli, vaan ainakin kaksi – oikeastaan kolme, jos lasketaan mukaan saaren pohjoisosien murre, joka on käytännössä korsikaa, ei sardia. Korsikan kieli on romaaninen kieli sekin, mutta kuten kaikki Ranskan vähemmistökielet, se on joutunut väistymään maan valtakielen tieltä ja on häviämässä. Luultavasti korsikaa puhutaan Sardiniassa enemmän kuin Korsikassa.

Romaniaksi juusto muuten on brânză. Tämä sana tunnetaan useissa Karpaattien alueen kielissä (esimerkiksi slaavilaisissa) aivan erityisen juustotyypin nimenä, ja se lienee hyvin vanhaa perua. Tällaisia vanhoja balkanilaisia sanoja romaniassa on muitakin, kuten liettä tai tulisijaa tarkoittava vatră, ja usein ne ovat tyypillisiä vuoristolaissanoja naapurikielissäkin: watra tunnetaan leirinuotiota merkitsevänä murresanana puolassakin (standardipuolaksi sanotaan ognisko).

Romanian kieltä kutsutaan kielitieteellisissä julkaisuissa myös dakoromaniaksi, ja tämä tarkoittaa, että se ei suinkaan ole yksin omassa romaanisten kielten haarassaan. Balkanilla on useita kielimuotoja, jotka ovat sukua romanialle, mutta kehittyneet siitä niin erillään, ettei niitä voi ymmärrettävyyden eikä kielioppipiirteiden kannalta pitää romanian murteina, vaan erillisinä kielinä. Niistä tärkein on aromuuni eli aromaani, jota puhutaan Kreikassa, Makedoniassa, Albaniassa ja Turkissa. Puhujamääräarviot vaihtelevat paljon, erityisesti siksi, että puhujat eivät uskalla myöntää äidinkieltään – esimerkiksi Kreikassa vähemmistökieliin suhtaudutaan hyvin tylysti.

Ranska, monien kielten maa

Ranska on ainakin vallankumouksen ajoista asti tunnettu viralliselta politiikaltaan ankaran yksikielisenä maana, jossa muita kieliä kuin standardiranskaa katsotaan nenänvartta pitkin. Tämä on koskenut sekä ranskan murteita, ranskan läheisiä sukukieliä että aivan muita kieliä – kaikista on käytetty nimeä patois. Mutta todellisuudessa Ranskassa on puhuttu tai puhutaan yhä monia vähemmistökieliä. Näitä ovat:

Hollanti, tai flaami jos niin haluatte – Belgiassa puhutut flaamimurteet, jotka eivät välttämättä ole alankomaalaisille suoraan ymmärrettäviä, jatkuvat Ranskan puolelle rajaa, jos kohta ovatkin kirjallisen viljelyn puutteessa katoamaan päin. Esimerkiksi sotayhteyksistä tunnettu paikannimi Dunkerque ei näytä aivan ranskalaiselta k-kirjaimineen, ja sen taustalla onkin hollanninkielinen muoto Duinkerke. Saksasta tai saksaksi kääntävien kannattaa huomata, että paikkakunnan nimellä on saksalainen muoto Dünkirchen; englanniksihan se on Dunkirk. Paikallinen flaamin murre on nykyään katoamassa, eikä Ranskan valtio edelleenkään suhtaudu siihen kovin myönteisesti. Puhujia on muutama kymmenen tuhatta.

Saksa. Kun puhutaan saksasta Ranskan alkuperäiskielenä, puhutaan Elsassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakuntien murteista. Kuten pohjois-Ranskan flaamilaismurteet, nämäkin ovat usein jääneet vaille kirjallista tai sivistyksellistä viljelyä, villeiksi murteiksi, joiden puhujat eivät välttämättä osaa ilmaista itseään standardisaksaksi. Elsassin murteista suurin osa kuuluu saksan murremaantieteessä ryhmään, josta käytetään nimeä Oberrheinalemannisch eli ylä-Reinin alemanni; alemannimurteita ovat mm. Sveitsin saksan murteet, mutta elsassilaismurteen lähin sukulainen on Badenin murre, jota puhutaan heti Saksan rajan toisella puolella. Tarkkaan ottaen kaikki Elsassin saksalaiset murteet eivät ole ylä-Reinin alemannia; esimerkiksi Sveitsin-vastaisella rajalla murre on samaa alemannia kuin Sveitsissä.

Lothringenin murteet ovat jo keskisaksaa. Eräät niistä ovat läheisintä sukua Luxemburgin murteelle, jolla itsenäisen valtion kielenä on oma kirjallinen perinteensäkin, vaikka Luxemburgissa tietysti käytetään myös paljon standardisaksaa. Sekä Elsassissa että Lothringenissa paikallinen saksan murre on häviämässä; maakunnissa on kuitenkin joitakin saksankielisiä kouluja, joissa pyritään standardisaksan ohella opettamaan myös murretta. Kieli näkyy kuitenkin paikannimissä, jotka ovat usein saksaa ranskalaisessa asussa: Strasbourg/Strassburg, Mulhouse/Mülhausen, Haguenau/Haugenau, Schiltigheim (sama ranskaksi ja saksaksi), Sélestat/Schlettstadt, Thionville/Diedenhofen, Sarreguemines/Saargemünd… Myös Metz on alkujaan saksankielinen paikannimi.

Elsassin ja Lothringenin vanhojen murteiden katoaminen käytöstä on tietysti yhteydessä viime vuosisadan rankkoihin historiallisiin kokemuksiin. Yhtäältä ranskalaiset vallanpitäjät ovat pitäneet saksan tai sille sukua olevien murteiden puhumista maanpetoksellisena, toisaalta saksalaiset – erityisesti natsiaikaiset – viranomaiset ovat paheksuneet aidon murteen ranskalaisia lainasanoja ja pyrkineet korvaamaan ne puhtaalla saksalla.

Normanni, pikardi, gallo ym. Ranskassa on perinteisesti erotettu pohjoiset “oïl-kielet” ja eteläiset “oc-kielet” sen mukaan, mitä sanaa paikallisissa romaaneissa kielimuodoissa on käytetty merkityksessä “kyllä”. Standardiranskaksi sanotaan oui, kuten kaikki ranskaa osaamattomatkin tietävät, ja se on siis oïl-kieli. Kaikki Pohjois-Ranskan kielimuodot eivät kuitenkaan ole suoraan ymmärrettäviä standardiranskasta käsin, ja joidenkin käyttöä on pyritty edistämään siltä pohjalta, että ne olisivat eri kieliä. Kaikkien osalta tämä toki ei ole uskottavaa; esimerkiksi kirjoitetussa pikardissa käytetään k:ta c:n sijasta sellaisissakin yhteyksissä, joissa c:tä tuskin äännettäisiin muulla tavalla, ja gallon oikeinkirjoitus taas on ilmeisesti pyritty tekemään mahdollisimman erinäköiseksi kuin ranskan. Normannin (normandian) kielellä on ehkä paremmat perusteet erillisyyteen kuin muilla oïl-kielillä, koska sillä on merkittäviä kirjallisia perinteitä jo vuosisatojen takaa; toisaalta se ei kirjallisessa muodossaan ole kovin käsittämätöntä ranskan osaajalle, joten vanha normandialainen kirjallisuus voidaan laskea osaksi ranskalaista perinnettä.

Provensaali, oksitaani jne. Toisaalta eteläisen Ranskan oc-kieli muistuttaa enemmän katalaania kuin ranskaa, ja sillä on keskiajalta saakka vahvoja kirjallisia traditioita. Provensaali oli myöhäiskeskiajan trubaduurien kieli – koko sana trubaduuri on itse asiassa provensaalia, truveeri taas viittaa samantyyppisen perinteen pohjoisranskalaisiin edustajiin. Provensaali ja oksitaani ovat pitkälti samaa tarkoittavia termejä, mutta provensaali viittaa enemmänkin Provencen maakunnan murteeseen ja sen aikoinaan vaikutusvaltaiseen kirjallisuuteen, oksitaani taas kaikkiin eteläranskalaisiin nykymurteisiin. Provensaalinkielistä kirjallisuutta on edistänyt aikoinaan Nobelillakin palkittu runoilija Frédéric Mistral, mutta hänenkään toimintansa ei ole pystynyt pysyvästi parantamaan oksitaanin asemaa. Kieli on pitkällä aikavälillä sukupuuttouhan alainen kokonaisuudessaan, eräitä murteita häviäminen uhkaa jo akuutisti.

Paikallisella oksitaanin murteella on Ranskan ulkopuolella virallinen asema Espanjassa, Kataloniaan kuuluvassa Aranin laaksossa. Tämä kuuluu kielen gascognelaisiin murteisiin, jotka ovat menettäneet latinan sananalkuisen f-äänteen, aivan kuten espanjakin.

Arpitaani. Arpitaani eli frankoprovensaali on romaaninen kieli kuten provensaali, ja sitä voi pitää pohjoisranskalaisten kielimuotojen ja oksitaanin välimuotona. Arpitaanin puhuma-alue sijoittuu ennen muuta itäiseen Ranskaan, mutta myös naapurimaihin. Sveitsissä arpitaanin puhujat mielletään ranskankielisiksi ja he käyttävät sivistyskielenään ranskaa, joka on tunnetusti yksi paikallisista virallisista kielistä. Italiassa arpitaania puhutaan Aostan laaksossa, joka on virallissti kaksikielinen, mutta toinen virallinen kieli ei sielläkään ole arpitaani, vaan ranska. Arpitaania ei Italiassa kuitenkaan vainota, vaan sillä on laissa suojeltu asema.

Katalaani. Katalaania eli katalonian kieltä puhutaan Ranskassa itäisten Pyreneiden maakunnassa, jonka pääkaupunki on Perpignan. Kielellä on jonkinlainen maakunnallinen asema, mutta täysivaltainen virallinen kieli se ei Ranskassa ole eikä oikein voisikaan olla, koska maan perustuslaki sallii ainoastaan ranskan. Espanjan puolella katalaanilla on suhteellisen vahva ja hyvä asema; virallinen kieli se on myös Andorran pikkuvaltiossa.

Baski. Kaikki tietävät, että baski on mielettömän vaikea kieli; täällä Suomessa nämä puheet tuntuvat kuitenkin liioitelluilta, koska suurin osa väitetystä hankaluudesta on samanlaista kuin meidän kielessämme, esimerkiksi sijamuotojen runsautta. Baski on ilmeisesti viimeinen jäänne ennen indoeurooppalaisia kieliä läntisessä Euroopassa puhutuista kielistä, eikä sillä ole muita todettuja sukukieliä kuin muinainen akvitaani. Akvitaanista tiedetään hyvin vähän, lähinnä paikannimistöä ja jumalten nimiä, mutta se mitä akvitaanista tiedetään onkin sitten niin aukottomasti selitettävissä baskiksi, että “baskin sukukielen” sijasta se  voidaan vaikeuksitta luokitella muinaisbaskiksi tai baskin edeltäjäkieleksi.

Ranskan baskimurteet eroavat jonkin verran Espanjan puolella puhutuista. Ranskan baskit ovat perinteisesti käyttäneet kirjakielenään yhtä vahvimmista murteistaan, mutta näyttää siltä, että hekin ovat käytännön syistä kääntymässä Espanjan puoleisen standardikielen, ns. euskara batuan, kannattajiksi.

Baskilla ei ole virallista asemaa Ranskassa, mutta sekä Espanjan että Ranskan puolella mm. baskinkielisen kouluopetuksen saatavuus on vaihtelevaa, ja on vaikea sanoa, kummassa maassa asiat ovat näiltä osin huonommin. Espanjan puolella asiat ovat kuitenkin paremmin lainsäädännöllisestä näkökulmasta.

Bretoni. Bretoni on läheistä sukua walesin (kymrin) kielelle, ja kuten nimikin osoittaa, bretoni ei ole voittamattomien gallialaisten viimeinen jäänne, vaikka Goscinny ja Uderzo sijoittivatkin Asterixin ja Obelixin kotikylän Bretagneen, silloiseen Armoricaan. Ehei, bretonin kieli on muuttanut Bretagneen Britannian puolelta, ja siksi niemimaalla on tuollainen nimikin. Bretonilla on yhä parisataa tuhatta puhujaa, ja se on paljon kelttikielelle. Kulttuurityötä on kuitenkin haitannut sekä murteiden kirjavuus että monet erilaiset oikeinkirjoitusstandardit.