Onko olemassa vanhempia ja uudempia kieliä?

Facebookissa kiertää sivu, jossa esitellään ”maailman vanhimpia” yhä puhuttuja kieliä. Sinänsä ”vanhoista” ja ”nuorista” kielistä puhuminen on kielitieteellisestä näkökulmasta epäasiallista, koska sille ei ole olemassa mitään yksiselitteistä kriteeriä. Kieli voi pysyä samannimisenä, vaikka se muuttuisi vuosisatojen saatossa niin valtavasti, että sen parisataa vuottakin vanhat muodot olisivat nykyiselle puhujalle ilman eri koulutusta täysin käsittämättömiä. Toisaalta jokin toisenniminen kieli voi olla paljon lähempänä tämän kielen kantamuotoa. Tästä hyvä esimerkki on norja: kaikki norjan nykymuodot ovat paljon kauempana muinaisnorjasta kuin islanti.

Tuolla sivulla luetellaan maailman vanhimpina yhä elävinä kielinä heprea, tamili, liettua, persia, islanti, makedonia, baski, suomi, georgia ja iiri. Katsotaanpa, kuinka ”vanhoja” ne ovat.

Ensinnäkin heprea. Se on tunnetusti nykymuodossaan Israelin virallinen kieli. Heprea kuoli alun perin sukupuuttoon puhekielenä jo muutama vuosisata jälkeen Kristuksen syntymän, mutta eli edelleen juutalaisen jumaluusopillisen ja filosofisen kirjallisuuden kielenä, kuten latina länsimaissa. Se heprea, jota Israelissa nykyään puhutaan, eroaa kuitenkin paljon muinaisesta. Ennen kaikkea verbimuotojen käyttö on pantu kokonaan uusiksi eurooppalaisten kielten mallin mukaan – muodot ovat samoja kuin muinaisessa hepreassa, mutta niiden käyttö on muuttunut. Preesensmuodoksi on esimerkiksi otettu partisiippimuoto, eli siis ”minä teen” on nykyhepreassa muoto, jonka historiallinen merkitys on ”minä tekevä”. Ääntämisestä ovat tippuneet pois kaikki jiddishiä (tai saksaa!) puhuvalle ”vaikeat” äänteet.

Israelissa on toki esimerkiksi jemeninjuutalaisia, joiden kielessa k:n ja q:n (hyvin takaisen k:n) tai seemiläisten kielten kahden eri kurkku-h:n (toinen on saksan ach-äänne, toinen sitä vielä taempana äännetty) ero on arabian tukemana säilynyt. Jemeninjuutalaisten ääntäminen, vaikka onkin historiallisesti oikea, on kuitenkin Israelin yhteiskunnassa alaluokkaisuuden merkki, ja eurooppalaistyyppistä hepreaa – jossa seemiläisiä konsonantteja ei osata ääntää ”oikein” – arvostetaan enemmän.

Raamatun heprea ei siis oikeastaan ole sama kieli kuin nykyheprea, eikä Vanhan Testamentin alkuteksti aukea nykyisraelilaiselle ilman erityistä opiskelua. Ghilad Zuckermann, nykyheprean merkittävin tutkija, pitää näitä kahta kieltä niin erilaisina, että pitäisi lakata kutsumasta nykyhepreaa hepreaksi ollenkaan ja alkaa puhua israelin kielestä.

Entä sitten tamili? Tamili on Etelä-Intian tärkeimpiä kieliä, ja sillä on kymmeniä miljoonia puhujiakin – myös Intian rajojen ulkopuolella, kuten Sri Lankassa ja Singaporessa. Tamili taitaa olla kulttuurisesti merkittävin dravidakielten eli Intian indoeurooppalaisia kieliä edeltävien kielten edustaja, vaikka en uskalla sanoa olisiko se puhujamäärältään suurin (kolme muuta isoa dravidakieltä ovat malajalam, kannada ja telugu). Tamilin kielestä tulee alun perin esimerkiksi sana curry; myös mulligatawny-keiton nimi on tamilia ja tarkoittaa siellä sananmukaisesti ”pippurivettä”. Tamili on kiistämättä yksi vanhimmista yhä samalla nimellä tunnetuista kielistä, mutta nykytamilin kirjakieli – joka perustuu noin 1200-luvulla laadittuun myöhäiskeskitamilin kielioppiin – eroaa paljon sekä vanhemmasta tamilista että nykypuhekielestä. Se, että nykykirjakielenä käytetään 800 vuotta sitten normitettua kielimuotoa, on vaikuttavaa, mutta ei kovin poikkeuksellista. Jostain syystä arabia ei ole päässyt tälle vanhimpien kielten listalle, vaikka klassinen arabia – johon nykyinen kirjakieli perustuu – on ainakin yhtä vanha kuin Koraani, ja Koraani on ainakin yhtä vanha kuin profeetta Muhammad, joka eli vuoden 600 jKr molemmin puolin.

Liettuan luokittelu ”vanhaksi” kieleksi perustuu siihen, että liettuan kielioppi – taivutusjärjestelmä nyt ainakin – on hyvin vanhakantainen ja muistuttaa indoeurooppalaista kantakieltä enemmän kuin pakasta nykäisty eurooppalainen kieli. Toisaalta kuitenkin liettuan kirjakieli on vain viitisensataa vuotta vanha, ja liettuan eriytyminen latviastakin tapahtui vasta suhteellisen myöhään – nykyään ne ovat kuitenkin täysin erilaisia eivätkä niiden puhujat saa paljoa tolkkua toisistaan.

Liettuan läheisyys oletettuun indoeurooppalaiseen kantakieleen on toki vaikuttavaa, mutta on kysyttävä, oliko muna kanan edellä vai päin vastoin. Indoeurooppalainen kantakieli muistuttaa liettuaa siksi, että indoeurooppalainen kantakieli on teoreettinen rakennelma, jonka kyhäämisessä liettuan kielellä on ollut merkittävä rooli. On kuitenkin täysin mahdollista, että jostain autiomaan hiekasta löytyy tynnyrillinen tekstejä tähän asti tuntemattomalla, mutta kiistatta indoeurooppalaisella kielellä, joka muuttaa hyvin merkittävästi käsityksiämme kielikunnan historiasta – jopa siinä määrin, että liettuan perusteella laaditut rekonstruktiot eivät enää vaikutakaan niin päteviltä. Vaikka liettua onkin säilyttänyt paljon vanhaa ainesta, siitä on mm. kadonnut kokonaan neutrisuku, joka sentään on säilynyt saksassa ja ruotsissakin (ruotsin en-suku on maskuliinin ja feminiinin yhteensulautuma). Liettuan sanavarastossa on myös paljon puolan vaikutusta.

Persian nykyinen kirjakieli taas on syntynyt vasta muslimivalloituksen jälkeen ja sen tuloksena, kun persia on omaksunut arabialaiset aakkoset ja paljon arabialaista lainasanastoa. Kielen aikaisempi historia ei siksi kuulu nykypersian yhteyteen ollenkaan. Ihmettelen edelleen, millä kriteereillä persia kelpaa tähän listaan mutta arabia ei.

Islanti on toki hyvin vanhakantainen kieliopiltaan ja sanavarastossakin on hyvin vähän vieraita vaikutteita. Islantilaiset voivat yhä lukea ja ymmärtää vanhaa saagakirjallisuuttaan. Islannin kieli kuulostaa kuitenkin aivan erilaiselta kuin muut skandinaaviset kielet, eikä tässä ole kyse vain siitä, että ne ovat kehittyneet omaan suuntaansa. Islannista on kadonnut ruotsin ja norjan ”kiekaisu”, ja islannin vokaalijärjestelmässä on tapahtunut yhtä ja toista omanlaistaan: i ja y ovat sulautuneet yhteen, samoin alkuperäinen pitkä ä ja ö, joista on tullut ai-diftongi (!).

Makedonia on nyt sitten jo aivan nolo tapaus. Makedonian kirjakieli ei nykyisellään ole sataa vuottakaan vanha, ja makedonian yhteys vanhaan kirkkoslaaviin on hyvin hatara, koska sen (kuten myös bulgarian) kielioppi on Balkanin kielten keskinäisen vuorovaikutuksen vuoksi muuttunut aivan eri suuntaan kuin muiden slaavilaisten kielten. Substantiivit ovat menettäneet sijamuotonsa, mutta verbeille on kehittynyt koko joukko uusia liittomuotoja, joilla ei ole mitään vastinetta esimerkiksi venäjässä. Makedonian kirjakieli perustuu läheisesti puhekieleen ja juuri kirkkoslaavilaisuuksia pyritään välttämään. Puheet makedoniasta ikivanhana kielenä ovat siis täysin perusteettomia.

Baskin luonnehtiminen vanhaksi kieleksi on sikäli perusteltua, että baski edustaa indoeurooppalaisia kieliä edeltäneitä Euroopan kieliä. Baskin kirjalliset perinteet ovat kuitenkin melko tuoreita, ja baskin sanavarasto ja sananmuodostusoppikin ovat saaneet valtavasti vaikutteita romaanisista naapurikielistä ja latinasta.

Suomi selitetään vanhaksi kieleksi sillä perusteella, että suomessa on muinaisen äänneasunsa säilyttäneitä germaanisia lainoja kuten kaunis (skön, schön) ja kuningas (kung, konung, König, king). Jutussa väitetään, että suomen äiti on germaanilaisperäinen, mutta kadonnut germaanikielistä, ja tämähän on ihan totta (sille löytyy vastine vain gootista). Mutta sitten heitetään, että kuningas olisi myös kadonnut germaanikielistä, ja tämähän sitten on aivan hölynpölyä: ei se ole kadonnut, se elää edelleen sellaisissa sanoissa kuin englannin king. Kirjallisen perinteensä perusteella suomi ei ole vanha kieli, vaan hyvää eurooppalaista keskitasoa: aika monen muunkin kielen kirjallinen perinne alkaa uskonpuhdistuksen ajoista.

Georgia on jo parempi ehdokas, koska sillä on hyvin pitkät kirjalliset perinteet. Muuta perustetta georgian ”vanhuudelle” ei sitten olekaan, koska georgia on muuttunut vuosisatojen saatossa paljon, eikä kielen muinaismuotoja nykykielestä käsin välttämättä ymmärrä. Georgian sanavarasto on myös hyvin kansainvälinen ja täynnä niin läntistä kuin itäistäkin lainatavaraa. Kielen kielioppi on erittäin omintakeinen ja mutkikas, mutta sanastosta suuri osa niin tuttua, että sen pitäisi jo rohkaista georgiaa opiskelemaan.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä joukossa on iiri, Irlannin kansalliskieli. Iirinkin kirjalliset perinteet ovat hyvin vanhat, mutta nykyiirin osaaja ymmärtää iiriä vain nelisen vuosisataa taaksepäin. Iirin vanhimmat muodot ovat nykyiirin puhujalle käsittämättömiä, ja myös ns. klassinen iiri 1100-luvulta 1600-luvulle on varsin vaikeaa.

Miten sitten on Euroopan tunnettujen sivistyskielten laita, ovatko ne ”nuoria” kieliä? Englannin kirjalliset perinteet ulottuvat jonnekin vuoden 650 tienoille. Toki silloin ennen vanhaan kirjoitettiin muinaisenglantia, joka on kovin erinäköinen kieli kuin tämä nykyinen, mutta niinpä myös muinaisiiri, muinaisgeorgia ja muinaistamili ovat aika lailla käsittämätöntä tavaraa nykykielten puhujille. Englannin sanavarasto on täynnä lainatavaraa latinasta ja vanhasta ranskasta, mutta georgia ja baski ovat myös lainanneet paljon muualta. Ja kyllä englannistakin löytyy sellaista, mikä on kadonnut muista germaanisista kielistä – esimerkiksi ”sotaa” tarkoittava war on englannin lisäksi säilynyt vain lainasanana romaanisissa kielissä (guerre, guerra). Myös englannin oikukas oikeinkirjoitus on merkki ”vanhasta” kielestä – ”uusilla” kielillä on yleensä äänteenmukaisempi kirjoitustapa.

Maahanmuuttajien kielistä

Suomen suurimmat maahanmuuttajakielet ovat tietenkin ylivoimaisesti venäjä ja viro, tai eesti, jos niin haluatte. Venäjä on tietysti slaavilainen kieli ja sellaisista maailman puhutuin; ukraina ja puola tulevat jaetulla kakkostilalla. Viro taas on suomen merkittävin lähisukukieli.

Venäjä on tarkasti standardisoitu kirjakieli. Vaikka puhekieltä, murteita ja slangeja näkeekin kaunokirjallisuudessa, kielen normissa pitäydytään yleensä tarkemmin kuin monella muulla kielialueella. Kokonaan eri asia tietysti on, että Venäjällä riittää Neuvostoliiton osatasavaltojen itsenäistyttyäkin vähemmistökieliä, ja tapaamasi ”venäläinen” voi todellisuudessa puhua äidinkielenään vaikkapa tataaria. Venäjän kieli ei ole helppoa – erityisesti sanojen liikkuva ja epäsäännöllinen paino on oppijoille oikea ongelma – mutta sekä kirjallisuutta että opiskelumateriaaleja ja sanakirjoja on saatavissa runsaasti.

Viro on samoin hyvin vakiintunut sivistyskieli, mutta vielä suhteellisen äskettäin – historian näkökulmasta – maan eteläosissa puhuttu kielimuoto oli erittäin hyvällä syyllä kehittymässä erilliseksi kieleksi omine kirjakielineen. Nykyään tämä eteläviro tai võro on kuitenkin ennen kaikkea murteen asemassa, eikä sitä puhuta niin laajalti kuin ennen. On siis vaikea uskoa, että käytännössä tarvittaisiin esimerkiksi eteläviron kielen tulkkia. Viro on sivistysmaa, jossa on hyvät koulut ja jossa kaikki eteläviron puhujat oppivat varmasti käyttämään myös (enimmäkseen pohjoisviroon perustuvaa) kirjakieltä. Vähemmistökielten vahvistuminen ja niiden puhujien oikeustaistelut ovat kuitenkin vahvistuva trendi pitkin maailmaa, eikä ole kirkossa kuulutettu, ettei se leviäisi myös Viroon. Kuka ties etelävirolla on jonain päivänä paljon nykyistä vahvempi asema, jos Viro saa elää ja kukoistaa itsenäisenä ja vauraana maana vastakin.

Monet ovat varmasti kuulleet puhuttavan Viron setukaisista, jotka ovat tavallaan maan ”karjalaisia” – ortodoksinen, itäinen heimo, jolla on oma runonlauluperinteensä. Setukaisten kieli on eteläviron yksi murre.

Somali on tietysti mainittava tässä luettelossa. Somali kuuluu kuušilaisiin kieliin; useimmat niistä ovat pienehköjä itäafrikkalaisia kielimuotoja, mutta vielä somaliakin suurempi kieli on oromoo, joka on Etiopian suurin vähemmistökieli. Nämä kielet kuuluvat yhtenä alaryhmänä afroaasialaiseen kielikuntaan, jonka tunnetuin haara ovat seemiläiset kielet. Seemiläisiä kieliä ovat mm. arabia, heprea ja Etiopian pääkieli amhara.

Somalissa on melko suuret murre-erot, ja eräitä murteita pidetään erillisinä kielinä. Alun perin sitä kirjoitettiin arabialaisilla aakkosilla, ja monille somalin äänteille onkin siellä ihan hyvät kirjaimet. Nykyään somalia kuitenkin kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla.

Pitkät vokaalit ilmaistaan kahdella kirjaimella kuten suomessa; konsonanttikirjaimista erikoisimpia ovat c, jolla ilmaistaan soinnillinen faryngaali- eli nieluäänne. Tämä äänne tunnetaan myös arabiassa, ja eräs suomalaisille suunnattu arabian oppikirja sanoi, että se kuulostaa lähinnä vokaalin käheältä tai kireältä väritykseltä. Joka tapauksessa sellaiset arabialaisperäiset nimet kuin Abdullah kirjoitetaan somalissa Cabd-alkuisina, koska niissä on tämä äänne. Arabiassa se kirjoitetaan ns. ’ayn-kirjaimella (ع).

Toinen myös arabiassa käytössä oleva on äänne, jota voisimme kutsua vaikkapa ”profeetan h:ksi”, koska se esiintyy profeetta Muhammedin nimessä. Somaliksi se kirjoitetaan x (arabiassa  ح). Se on hyvin takainen kurkku-h, takaisempi kuin saksan ach-äänne (joka myös on olemassa sekä arabiassa että somalissa).

Murre-eroista huolimatta somalilla on periaatteessa oikein hyvä standardikieli, joka ennen Somalian sisällissotaa ja romahdusta levisi yleiseen käyttöön radioteitse sinnekin, missä latinalaisten kirjainten lukutaito oli vielä harvinaista herkkua. Valitettavasti nykyään tilanne taitaa olla paljon heikompi. Kuitenkin somalilla on olemassa edes jonkinlainen ohjenuora siitä, miten kieltä puhutaan ja kirjoitetaan oikein ja normin mukaisesti. Monille kolmannen maailman maiden kielille sellaista ei ole vielä ehditty yrittääkään kehitellä.

Somalin kielessä riittää vielä tutkimista, ja kielitieteilijät ovat keskenään erimielisiä siitä, voiko somalia pitää tonaalisena kielenä, ts. erottaako sävelkorko sanojen merkityksiä samalla tavalla somalissa kuin esimerkiksi kiinassa (toki tämä piirre on somalissa joka tapauksessa paljon vähemmän merkittävä). Kielioppi ei ole ainakaan taivutuksien osalta yhtä mutkikas kuin arabian, mutta siinä on jonkin verran eurooppalaisesta näkökulmasta outoja piirteitä – lähinnä painottavia lausepartikkeleita, joista ilmenee, mikä lauseessa on ennestään tunnettua, mikä uutta tietoa (ns. teeman ja reeman vastakkainasettelu).

Somalista kiinnostuneille on olemassa suomenkielinen oppikirja, mutta se on vasta käännös Martin Orwinin Colloquial Somali -kirjasta. Toivottavasti saamme pian myös suomensomalialaisin voimin suoraan suomeksi laaditun oppikirjan.

Arabia on suuri ja merkittävä maailmankieli, kuten kaikki tietävät. Arabian murteet ovat kuitenkin hajanaisia, ja kirjakieli on hyvin vanhakantainen. Arabian standardikieli perustuu klassiseen kieleen, ja klassisen arabian pohjana on viime kädessä Koraani. Kukaan ei arjessaan puhu sellaista arabiaa, jota kirjallisuudessa ja sanomalehdissä käytetään. Tarina kertoo egyptiläisestä miehestä, joka koetti kasvattaa tyttärensä puhumaan vain hienoa kirja-arabiaa. Mutta kun mies astui bussiin puhuen pikkutytölle tätä kieltä, kaikki matkustajat räjähtivät nauruun. Lopulta mies luopui yrityksestään ja alkoi puhua tyttärelleen samaa Egyptin murretta kuin naapurinsakin.

Arabian kieliopin keskeiset piirteet tunnetaan yleisesti kielitiedepiirien ulkopuolellakin: seemiläisten kielten tapaan se taivuttaa ja johtaa sanoja muuttamalla (yleensä kolmikonsonanttisen) sanarungon vokaaleja tai niiden pituutta. Toki arabiassa ovat tämän lisäksi käytössä myös päätteet ja etuliitteet. Arabian kirjoitusjärjestelmässä merkitään kirjaimilla vain konsonantteja ja pitkiä vokaaleja, mutta niin haluttaessa voidaan kirjoittaa myös lyhyet vokaalit erityisillä lisämerkeillä.

Arabiankielinen kirjallisuus laaditaan klassista kieltä lähellä olevalla nykyaikaisella standardiarabialla. Muuan näistä asioista paremmin perillä oleva tuttavuuteni väitti, että jopa radion ja television keskustelu- ja haastatteluohjelmat toimitetaan standardikielelle: haastattelut tehdään ensin puhekielellä, minkä jälkeen ne käännetään kirja-arabiaksi. Sen jälkeen haastattelija ja haastateltu lukevat käännökset ääneen lähetystä varten. Tätä on äkkinäisen vaikea uskoa, mutta kaipa sitten näin on, koska monet lähteet vahvistavat, että pitkälle koulutettukaan arabiankielinen ihminen ei yleensä pysty keskustelemaan spontaanisti kirjakielellä.

Arabiaa opiskelevat länsimaalaiset ohjeistetaan tavallisesti opettelemaan sekä klassiseen arabiaan perustuva kirjakieli että jokin murre. Jos opiskelija ei tunne henkilökohtaisesti arabeja, joiden murretta hän voisi jäljitellä, suositellaan Egyptin murretta, koska Egypti on tärkeä populaarikulttuurin keskus, jossa tuotetuista elokuvista koko arabimaailma on oppinut ymmärtämään sikäläistä murretta.

Persia käyttää yhtä arabian aakkosten muunnosta, mutta se on täysin eri kieli kuin arabia, josta se toki on lainannut runsaasti sanastoa. Persian kieltä kutsutaan Iranissa farsiksi ja Afganistanissa dariksi, ja puhekielen tasolla nämä ilmeisesti eroavat huomattavastikin, mutta kirjakieli ja kirjallinen perinne on yhteinen.

Persia on indoeurooppalainen kieli, kuten esimerkiksi ruotsi, englanti, saksa ja venäjä. Se kuuluu kielikunnan iranilaiseen haaraan. Nykypersian kielioppi on suhteellisen helppo: verbeillä on preesens- ja menneen ajan vartalo, jotka yleensä voidaan johtaa toisistaan yksinkertaisesti, ja epäsäännöllisiä verbejä on vähänlaisesti. Persian kielen näppärin piirre on yhdistävä vokaali eli ezafe. Sillä kiinnitetään adjektiivit pääsanaansa: maašiin-e-bozorg tarkoittaa ”isoa autoa” (kuten näkyy, persian ”autoa” tarkoittava sana on sama kuin suomen ”masiina”). Se voi kuitenkin toimia myös suomen genetiivin vastineena: maašiin-e-Ahmad on Ahmadin auto, siis Ahmad-nimisen miehen omistama. Kieliopillisia sukuja, maskuliineja ja feminiinejä persiassa ei ole, vaikka niitä monista sen sukukielistä löytyykin.

Persia on lainannut paljon sanoja arabiasta, mutta sittemmin myös ranskasta ja viime aikoina englannista. Erityisesti ranskalaisperäisten lainasanojen runsaus hämmästyttää.

Persiankielisen kirjallisuuden historia on pitkä, ja persiankielistä nykykirjallisuutta on käännetty suomeksikin. Tunnetuin suomennettu romaani on varmaankin Sadegh Hedayatin Sokea pöllö.

Kurdi ei ole ymmärrettävyyden kannalta yksi kieli, vaan useampia. Tärkeimmät kurdiksi lasketut kielet tai murreryhmät ovat kurmandži ja sorani, ensin mainittu ennen kaikkea Turkin kurdien, jälkimmäinen eteläisempien kurdialueiden kieli. Muitakin kurdikieliin laskettavia kielimuotoja on, ennen kaikkea zazaki, sekin lähinnä Turkissa puhuttu. Suomen kurdit taitavat enimmäkseen olla soranin puhujia. Kurdilla on useita eri kirjakieliä, ja sitä näkee kirjoitettuna sekä latinalaisilla että arabialaisilla kirjaimilla. Sen jälkeen kun Irakin kurdit saivat autonomian ja sen myötä kielelliset oikeudet, siellä päin on julkaistu hyvin paljon soraninkielistä kirjallisuutta, joten sorani on kirjakielenä tällä hetkellä tärkein kurdin muoto.

Kurdi on iranilainen kieli, tai iranilaisten kielten alaryhmä, ja sellaisena sukua persialle. Kurdikielten kielioppi, muoto-oppi ainakin, kuuluu kuitenkin olevan mutkikkaampi kuin persian. Oppikirjoja ja kielioppeja on vaikea löytää, ja saatavana olevat oppikirjat eivät välttämättä opeta esimerkiksi Suomen maahanmuuttajakurdien puhumia murteita.

Kurdi on tietenkin saanut paljon lainasanoja arabiasta, persiasta ja turkista varsinkin siksi, että isäntämaissa kurdien kulttuuria on vainottu eikä nykyaikaisia termejä ole voitu kehitellä. Pakolaiskurdien radio- ja televisioasemilla on ollut tärkeä rooli kurdien omaperäisen terminologian kehittäjinä.

Pashtu on Afganistanin kansalliskieli, jonka puhuja-alue ulottuu pitkälle Pakistaninkin puolelle. Pashtu ei ole kehittynyt kirja- ja sivistyskielenä niin pitkälle kuin dari, vaan pashtunkielinen kirjallisuus ja runous on ennen kaikkea kansanrunoutta. Tunnetuin pashtunkielinen runoilija oli 1600-luvulla elänyt Khushal Khan Khattak, jota pidetään afganistanilaisen kansallistietoisuuden luojana. Khushal oli soturi ja haukkametsästäjä, joka kirjoitti haukoistaan runojakin.

Toisin kuin kurdi, pashtu ei ole persian lähisukulainen, vaikka iranilaisiin kieliin kuuluukin. Pashtun sanastossa on toki paljon yhteistä persian kanssa lainavaikutusten vuoksi, mutta kielioppi on hyvin paljon monimutkaisempi – joku on sanonut, että niillä on eroa kuin englannilla ja islannilla. Koska kieltä ei ole kovin ankarasti normitettu, murteet ovat hyvin moninaisia. Itse kielen nimessä olevan suhuässän ääntäminen vaihtelee murteittain riikinruotsalaisesta rs-äänteestä melkein saksalaisen ach-äänteen kaltaiseen. Jälkimmäistä kuulee ennen kaikkea Pakistanin puoleisissa murteissa.

Pashtu on ergatiivinen kieli. Ergatiivisuus tarkoittaa sitä, että lauseen subjekti eli tekijä ei ole perusmuodossa (nominatiivissa) silloin kun verbi on transitiivinen eli tekemisellä on kohde, objekti, vaan erityisessä ergatiivisijamuodossa. Vastaavasti objekti on perusmuodossa. Verbi kuitenkin taipuu tekijän mukaan, eli kyse ei ole passiivista. Oikeastaan pashtu on ns. halkaistu ergatiivikieli, eli ergatiivisuus koskee vain osaa verbin aikamuodoista – muilla muodoilla pashtussakin tekijää tarkoittava sana on perusmuodossa ja kohde taivutetussa muodossa. Puhtaat ergatiivikielet ovat maailmalla harvinaisia, mutta halkaistua ergatiivisuutta esiintyy paljon, eikä pashtu tässä suhteessa poikkea monista naapurikielistään.

Pashtua kirjoitetaan arabialaisilla aakkosilla, joihin on lisätty useita muissa kielissä esiintymättömiä erikoiskirjaimia. Niitä tarvitaan erityisesti retrofleksiäänteille, jotka muistuttavat riikinruotsin tapaa ääntää sellaiset kirjainyhdistelmät kuin rl, rd. rn, rs.

Albania muodostaa oman haaransa indoeurooppalaisten kielten sukupuussa. Sen kielisukulaisuutta on nykyään vaikea määrittää tarkasti, koska sanasto on niin täynnä laina-ainesta kaikilta mahdollisilta tahoilta – eikä niitä lainasanojakaan eikä enää tunnista: ”kuningas” on albaniaksi mbret, josta ei ihan heti huomaa sen olevan samaa alkuperää kuin englannin emperor, ranskan empereur ja latinan imperator, keisari.

Albanian kielioppi on tyypillinen balkanilainen: kuten sekä naapurikielissä että esimerkiksi ruotsissa, määräinen artikkeli lisätään pääsanansa loppuun: ruotsissa on kung – kungen, albaniassa mbret – mbreti. Myös infinitiivi on kadonnut albaniasta, ainakin toskin murteesta, johon kirjakieli perustuu, eli ”minä haluan tehdä” on albaniaksi (kuten myös esimerkiksi bulgariaksi, nykykreikaksi ym.) ilmaistava sanomalla ”minä haluan että minä teen”. Mutta gegissä, albanian toisessa päämurteessa, infinitiivistä kuulemma on vielä jotain jäljelläkin.

Toski on albanian eteläinen murre ja gegi pohjoinen; itse Albaniassa puhutaan enemmän toskia, mutta Suomen albaniankielisten enemmistö on tunnetusti kotoisin Kosovosta, joka on perinteisesti ollut gegin murrealuetta. Päämurteiden ero on niin suuri, että gegillä on oma kirjakielensä, jolla ilmestyy ainakin sanomalehtiä. Virallinen kieli on kuitenkin Kosovossakin toskilaisperustainen. Ulkomaalaisille suunnatut albanian oppikirjat opettavat tätä kieltä; gegistä kiinnostuneille on kuitenkin olemassa ainakin yksi valikoima tällä kielellä laadittuja lehtiartikkeleita.