Kieliä Kiinassa

Kaikki tietävät kiinan kielestä ainakin sen, että sitä kirjoitetaan hyvin omanlaisillaan kirjaimilla, että sävelkorko eli tooni on kiinassa yhtä tärkeä kuin äänteet ja että kiinassa on monia murteita, joita voi pitää suorastaan erillisinä kielinä. Kiina kuuluu kiinalais-tiibetiläisiin kieliin ja on epäilemättä tämän kieliperheen puhutuin kieli, tai kieliryhmä.

Kiinan kielen virallinen muoto tunnetaan mandariinikiinan nimellä, jos kohta mandariinikiina on laajempi käsite ja siihen lasketaan pohjoiskiinalaiset murteet yleensä. Pohjois-Kiinassa murre-erot ovat tasoittuneet osittain maantieteellisten olojen vuoksi, osittain vieraiden valloittajien vaikutuksesta – sekä mongolit, džürtšit että mantšut tulivat Kiinaan pohjoisesta ja mylläsivät siinä sivussa yhteiskunnan ohella kieliolojakin. Mandariinikiinallakin on omat sisäiset murre-eronsa, joita havainnollistaa erinomaisesti Pekingin nimen muuttuminen Beijingiksi. Vanha länsimainen nimi Kiinan pääkaupungille, Peking, perustuu näet Nanjingin (tai Nankingin!) tapaan ääntää mandariinikiinaa; mutta pekingiläinen ääntämys (siis ei -king, vaan -jing!) sivuutti sen käytöstä standardikielenä 1800-luvulta alkaen.

Kiinan kielen kirjoitus on muuttunut vuosituhansien saatossa paljon, mutta sen vanhimmat varmasti tunnetut muodot ovat noin kolmen tuhannen vuoden takaa: nämä ovat ns. oraakkeliluihin maagisessa ennustustarkoituksessa kaiverrettuja merkkejä, jotka eroavat paljon nykyisistä kiinalaisista kirjaimista. Ne muistuttavat jonkin verran sitä kirjoitustyyliä, jolla Kiinassa on myöhemmin ollut tapana kaivertaa esimerkiksi sinettejä. Oraakkeliluiden merkit ovat vielä hyvin kuvakirjoitusmaisia, mutta tunnistettavasti osa samaa kehitysvaiheiden ketjua kuin nykyiset kiinalaiset merkit.

Kiinalaiset kirjaimet sisältävät nykyään sekä äänteellisiä että kuvakirjoituselementtejä, mutta kiinan eri muotoja on mahdollista kirjoittaa myös latinalaisilla kirjaimilla. Tällöin sävelkorko merkitään ns. diakriittisillä merkeillä, joita standardimandariinille tarvitaan neljä (kiinan ns. murteissa eri tooneja voi olla vielä enemmänkin). Näitä vastaavat toonit ovat tasaisen korkea, äkkiä nouseva, äkkiä laskeva ja ”alhaalta koukkaava”, joka ensin laskee ja sitten nousee. Viides sävelkorko on neutraali. Tosin on olemassa sellainen ilmiö kuin tonaalinen sandhi eli sävelkoron lausefonetiikka. Tämä tarkoittaa, että sanan – erityisesti painottoman kieliopillisen partikkelin – tooni voi muuttua seuraavan sanan koron vaikutuksesta.

Silloin kun standardimandariinia on tarvis kirjoittaa näillä meidän latinalaisilla aakkosillamme, käytetään nykyään mieluiten pinyin-järjestelmää, joka on kiinalaisten itse kehittämä. Aikaisemmin käytössä oli koko joukko erilaisia järjestelmiä, joista tunnetuin oli brittiläisten sinologien kehittämä Wade-Gilesin siirrekirjoitus. Myös kiinan ns. murteille on kehitetty omia siirrekirjoitusjärjestelmiä suorastaan riesaksi asti: esimerkkeinä tarvitsee vain mainita kantoninkiinan jyutping-kirjoitus, min nan -kiinan peh-oe-ji -järjestelmä ja hakka-kiinan phak-fa-su. Useiden yksittäisille murteille laadittujen kirjoitusjärjestelmien takana ovat kristilliset kirkot ja lähetystyöntekijät, jotka ovat pyrkineet levittämään evankeliumia kiinan murteilla.

Sellainenkin järjestelmä on kuin bopomofo. Se on puhtaasti äänteisiin perustuva tapa kirjoittaa standardimandariinia, mutta sen käyttämät merkit ovat kiinalaisia kirjoitusmerkkejä tai niiden johdannaisia. Bopomofoon kuuluu vain muutama kymmenen merkkiä, siinä missä varsinaisten kiinalaisten kirjoitusmerkkien määrä lasketaan tuhansissa; bopomofo-merkkejä käytetään siksi apuna tiedonsyötössä, koska ne vaativat paljon pienemmän näppäimistön kuin oikeat kiinalaismerkit. Bopomofo ei ole enää käytössä manner-Kiinassa, mutta Taiwanissa se on yhä suosittua. Tiedonsyötön lisäksi sitä hyödynnetään apuvälineenä sekä lasten että ulkomaalaisten kiinan opiskelijoiden opettamisessa.

Kiina on periaatteessa yksitavuinen ja taivutukseton kieli, mutta käytäntö on aina eri asia kuin teoria – kaksitavuiset, selventävät yhdyssanat ovat nykykiinassa tavallisia, ja heikkopainoiset, sävelkorkonsakin menettäneet kieliopilliset partikkelit saattavat jo käyttäytyä lähes taivutuspäätteen tavoin. Lauseopin tunnetuimpia piirteitä on erityisten mittasanojen sijoittaminen lukusanojen jälkeen: kiinaksi ei oikein voi sanoa ”kaksi lehmää”, vaan tyypillinen kiinalainen ilmaisutapa kääntyisi suomeksi paremmin muodossa ”kaksi päätä lehmiä” tai ”kaksi päätä karjaa”.

Meidän mielestämme kiina on hyvin eksoottinen kieli, mutta itse asiassa sen monet piirteet ovat alueellaan aika tavallisia kielikuntarajojenkin yli. Esimerkiksi tuo mittasanojen käyttö lukusanojen jäljissä esiintyy mm. malaijin/indonesian kielessä, joka ei ole kiinalle mitään sukua. Taivutuksettomuus ja sävelkoron merkitys on sekin tavallista Kaukoidän kielissä, mutta alueelta löytyy myös sellaisia tapauksia kuin japani ja korea, jotka eivät ole tonaalisia ja joilla on hyvinkin mutkikas taivutusjärjestelmä.

Kiinan mandariinista poikkeavat kielimuodot tai ns. murteet, kuten kantoninkiina ja min nan -kiina, ovat levinneet ulkomaisiin kiinalaissiirtokuntiin asti, koska niitä sattumoisin puhutaan juuri siinä kohdassa Kiinaa, josta on parhaat yhteydet ulkomaille, eli maan kaakkoisrannikolla. ”Murteiden” suuria eroja voi havainnollistaa helposti sillä, että suuri Xiamenin rannikkokaupunki tunnetaan lännessä paremmin nimellä Amoy. Kyseessä on sama nimi, mutta siinä missä kirjoitustapa Xiamen perustuu standardimandariiniin, Amoy viittaa min nan -kiinan paikallisen alamurteen käyttämään ääntämistapaan.

Mandariinikiinassakin on omat omituiset alamuotonsa. Esimerkiksi kiinankielisillä muslimeilla, ns. hui-kansalla, on oma sanastonsa ja omat puhetapansa, jotka erottavat heitä muista mandariinikiinan käyttäjistä. Yksi hui-kiinan muoto, dungan, on entisessä Neuvostoliitossa standardisoitu omaksi kirjakielekseen, jota kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla. Kiinasta dunganin puhuma-alueille saapuvat vierailijat eivät välttämättä ymmärrä tätä kieltä, mutta vaikeudet johtuvat ennen muuta turkkilaiskielistä ja venäjästä dunganiin omaksutuista lainasanoista. Dungan on läheisintä sukua Gansun maakunnassa puhutulle mandariinin alamurteelle.

Yleensä uskotaan, että ”kiinassa ei ole ärrää”. Itse asiassa standardimandariinissa on, mutta ainoastaan tavun lopussa; tämä ärrä on ns. retrofleksiäänne, eli se lausutaan kieli taaksepäin pyöristettynä ja muistuttaa englantilaisen hienostoääntämisen sananalkuista ärrää. Pekingiläisten murteeseen tai slangiin kuuluu tämän sananloppuisen ärrän levittäminen yhteyksiin, joihin se ei standardikielessä kuulu. Luultavasti muut kiinalaiset irvailevat mielellään tälle ääntämistyylille silloin kun pekingiläisiä ei ole kuulomatkan päässä.

Kiinan kansalaisista suuri enemmistö puhuu jonkinlaista kiinan kielen muotoa äidinkielenään, mutta maassa on tietysti paljon muitakin kieliä. Tiibetin kieli on merkittävä kirjallisuus- ja sivistyskieli, jolla on pitkä historia, mutta myös tiibetillä on useita toisistaan niin paljon eroavia puhuttuja murteita, että se on pikemminkin kieliryhmä kuin kieli – perinteinen kirjakieli toki yhdistää eri murteiden puhujia. Tiibetin kieli tai tiibetiläiskielet ovat sukua kiinalle, ne ovat oikeastaan toinen oksa samassa sukupuussa. Tiibetin kieli eroaa kiinasta kielioppinsa osalta erittäin paljon: tiibetillä on rikas taivutusjärjestelmä, ja vaikka eräät murteet ovatkin kehittäneet sävelkorkojärjestelmän, tiibet ei periaatteessa ole tonaalinen kieli. Tiibetiä kirjoitetaan omalla aakkostolla, joka on periaatteessa ääntämisen mukainen – mutta nykyään puhutut murteet ovat tosiasiassa hyvin kaukana oikeinkirjoituksesta. Tiibetiläismurteita – tai -kieliä – puhutaan myös Kiinan ulkopuolella: Bhutanin virallinen kieli dzongkha on oikeastaan yksi tiibetin ”murre”.

Kiinassa puhutaan myös tailaisia kieliä – ”thain kieli” on Thaimaan virallinen kieli, mutta ”tailaiset kielet” ilman h:ta ovat thain sukukielet. Tärkein Kiinassa puhuttu tailainen kieli on ehkä zhuang (eli kielen omalla kirjoitustavalla cuengh), mutta oikeastaan koko nimitys ”zhuang” taitaa olla vain kaatoluokka jota kuinkin kaikille Etelä-Kiinan maaseudulla puhutuille tailaisille kielille, koska tässäkin tapauksessa ”kieli” on ryhmä keskenään melko lähisukuisia murteita, jotka kuitenkaan eivät välttämättä ole toistensa puhujille välittömästi ymmärrettäviä. Useammalle kuin yhdelle zhuangin muodolle on kehitetty latinalaisiin aakkosiin perustuva kirjakieli, mutta on olemassa myös ns. sawndip, perinteinen järjestelmä zhuangin kirjoittamiseksi kiinalaisilla merkeillä. Zhuang muistuttaa yleisiltä piirteiltään – kielitypologialtaan – kiinaa olemalla pitkälti yksitavuinen, tonaalinen kieli. Sävelkorko näytetään kirjoitetussa zhuangissa tavun lopussa olevalla ylimääräisellä kirjaimella; kielen nimessä cuengh h on tällainen pelkästään toonia merkitsevä kirjain. Aikaisemmin toonit ilmaistiin yksittäisellä kyrillisellä kirjaimella, kun taas muu osa sanaa oli latinalaisilla aakkosilla.

Kiina oli pitkään mantšukansasta polveutuvan dynastian hallitsema, mutta keitä sitten olivat mantšut? Pohjois-Kiinan Mantšurian, eli nykyisen aluejaon mukaan Heilongjiangin, alkuperäisiä asukkaita. He puhuivat tunguusilaista kieltä – tunguusikielet ovat nykyään pieniä, katoamassa olevia kirjakielettömiä kieliä, eikä mantšullakaan mene hyvin. Itse asiassa mantšudynastiakin omaksui hovikielekseen kiinan ja kiinalaistui, eikä Pohjois-Kiinan varsinainen mantšukansakaan enää puhu vanhaa kieltään, vaikka monet aktivistit opiskelevatkin sitä nykyään. Oikeastaan ainoa elävä jäänne tästä kielestä on shibo- tai xibe-nimellä tunnettu mantšumurre tai lähisukukieli, jota puhutaan Kiinan länsiosassa Xinjiangissa, kaukana Heilongjiangista: sinne asutettiin nimittäin vuosisatoja sitten joukko tätä kieltä puhuvia sotilassiirtolaisia. Tunguusikielten tapaan mantšu on taivutukseltaan rikas kieli ja siksi aivan erilainen kuin kiina. Tunguusikielet ovat oma kielikuntansa, mutta ns. altailaisen hypoteesin puitteissa niitä on koetettu liittää mongoli- ja turkkilaiskieliin.

Kiinassa puhutaan tietysti sekä mongoli- että turkkilaiskieliä. Mongolian mongoli käyttää kyrillisiä aakkosia, mutta Kiinassa mongolikielten tai -murteiden puhujat kirjoittavat edelleenkin klassisin mongolikirjaimin, pystysuoraan. Tämä kirjoitusjärjestelmä on muuten pitkälti sama kuin mantšun. Mongolikielissä on paljon taivutus- ja johtopäätteitä kuten turkkilaiskielissä, suomalais-ugrilaisista puhumattakaan, ja mongolikieliin kuuluu myös vokaalisointu; verbeillä ei mongolissa kuitenkaan ole persoonapäätteitä. Kaikki mongolikielet ovat läheistä sukua keskenään ja enimmäkseen myös toistensa puhujille ymmärrettäviä; monet tutkijat ovatkin sitä mieltä, että ne ovat pohjimmiltaan yhden kielen murteita. Osa Kiinan mongoleista on pieniä erillisryhmiä, mutta varsinaisen mongolin kielen puhuma-alue ulottuu Mongoliasta suoraan Kiinan puolelle, ns. Sisä-Mongoliaan, joka on Kiinassa oma hallintoalueensa pääkaupunkinaan Hohhot (aiemmissa suomalaisissa karttakirjoissa myös Huhehot).

Kiinan turkkilaiskielistä tärkein on Xinjiangissa puhuttu uiguuri, joka on läheistä sukua Kazakstanin ja Kirgistanin kielille – klassisen musiikin ystävät muistavat, että Suomessakin aikoinaan kiinnitettynä ollut oopperasopraano Dilber on uiguuri. Pienempiäkin turkkilaiskieliä maassa puhutaan; juguureiksi tai keltauiguureiksi kutsuttu etninen ryhmä jakaantuu turkkilaiskieltä ja mongolikieltä puhuviin alaryhmiin. Sekä juguurikieliä että hyvin kiinalaisvaikutteista, mutta turkkilaisperäistä salarin kieltä puhutaan pohjoiskiinalaisessa Gansun maakunnassa.

Kiinasta ja sen naapurimaista tunnetaan myös kielikunta, jota kiinalaiset kutsuvat nimellä miao-yao ja kaikki muut hmong-mien. Nämä kielet eivät useimpien kielitieteilijöiden mielestä ole sukua kiinalle (kiinalaiset taas tapaavat olla eri mieltä), mutta typologisesti ne ovat kiinan kaltaisia: sanat ovat yksitavuisia ja tonaalisia, kielioppi on analyyttinen ja päätteetön. Murteiden ja kielimuotojen hajanaisuus on haitannut hmong-mien -kielten puhujien sivistystyötä; ainakin osalle hmongeista on saatu kehitettyä latinalaisiin kirjaimiin perustuvia kirjakieliä. Lisäksi on olemassa pahawh-kirjoitus, lähinnä tavukirjoituksen tyyppinen, jonka Vietnamin ja Laosin rajalla syntynyt hmong-profeetta Shong Lue Yang kehitti omasta päästään, lähinnä uskonnollisen kokemuksen luonteisena visiona.

Kirjoitusperinteiden osalta Kiinan ihmeellisin kieli on kuitenkin nakhi (nashi, naxi), joka on kiinan sukukieli, muttei kuulu kiinan ”murteisiin”, ja sen (sekä sen lähisukulaisten, ns. na-kielten) paikka kiinalais-tiibetiläisten kielten sukupuussa on vielä jossain määrin määrittelemätön. Eräiden tutkijoiden mielestä se kuuluu qiangilaisiin kieliin. Näiden historiallisesti tunnetuin edustaja on tanguutti – tunnetuin siksi, että Tšingis-kaani ansioitui voittamalla ja lakkauttamalla tanguuttien valtakunnan. Naxin kieltä kirjoitetaan dongba-järjestelmällä, joka on puhdasta kuvakirjoitusta; dongba-käsikirjoitukset sisältävät kuitenkin yleensä myös lukuapuna käytettyjä geba-merkkejä, jotka ovat jo oikeaa äänteellistä kirjoitusta. Dongba joutui kulttuurivallankumouksen aikana kommunistien vainoamaksi, mutta nykyään Kiinan hallituskin on herännyt arvostamaan dongba-perinnettä. Dongba-käsikirjoitukset ovat sisällöltään lähinnä rituaalisia ja uskonnollisia. Nakhi ei kielenä ole kuolemassa, mutta kirjoitustaitoiset nakhit käyttävät sivistyskielenään mieluiten kiinaa.