Onko olemassa vanhempia ja uudempia kieliä?

Facebookissa kiertää sivu, jossa esitellään ”maailman vanhimpia” yhä puhuttuja kieliä. Sinänsä ”vanhoista” ja ”nuorista” kielistä puhuminen on kielitieteellisestä näkökulmasta epäasiallista, koska sille ei ole olemassa mitään yksiselitteistä kriteeriä. Kieli voi pysyä samannimisenä, vaikka se muuttuisi vuosisatojen saatossa niin valtavasti, että sen parisataa vuottakin vanhat muodot olisivat nykyiselle puhujalle ilman eri koulutusta täysin käsittämättömiä. Toisaalta jokin toisenniminen kieli voi olla paljon lähempänä tämän kielen kantamuotoa. Tästä hyvä esimerkki on norja: kaikki norjan nykymuodot ovat paljon kauempana muinaisnorjasta kuin islanti.

Tuolla sivulla luetellaan maailman vanhimpina yhä elävinä kielinä heprea, tamili, liettua, persia, islanti, makedonia, baski, suomi, georgia ja iiri. Katsotaanpa, kuinka ”vanhoja” ne ovat.

Ensinnäkin heprea. Se on tunnetusti nykymuodossaan Israelin virallinen kieli. Heprea kuoli alun perin sukupuuttoon puhekielenä jo muutama vuosisata jälkeen Kristuksen syntymän, mutta eli edelleen juutalaisen jumaluusopillisen ja filosofisen kirjallisuuden kielenä, kuten latina länsimaissa. Se heprea, jota Israelissa nykyään puhutaan, eroaa kuitenkin paljon muinaisesta. Ennen kaikkea verbimuotojen käyttö on pantu kokonaan uusiksi eurooppalaisten kielten mallin mukaan – muodot ovat samoja kuin muinaisessa hepreassa, mutta niiden käyttö on muuttunut. Preesensmuodoksi on esimerkiksi otettu partisiippimuoto, eli siis ”minä teen” on nykyhepreassa muoto, jonka historiallinen merkitys on ”minä tekevä”. Ääntämisestä ovat tippuneet pois kaikki jiddishiä (tai saksaa!) puhuvalle ”vaikeat” äänteet.

Israelissa on toki esimerkiksi jemeninjuutalaisia, joiden kielessa k:n ja q:n (hyvin takaisen k:n) tai seemiläisten kielten kahden eri kurkku-h:n (toinen on saksan ach-äänne, toinen sitä vielä taempana äännetty) ero on arabian tukemana säilynyt. Jemeninjuutalaisten ääntäminen, vaikka onkin historiallisesti oikea, on kuitenkin Israelin yhteiskunnassa alaluokkaisuuden merkki, ja eurooppalaistyyppistä hepreaa – jossa seemiläisiä konsonantteja ei osata ääntää ”oikein” – arvostetaan enemmän.

Raamatun heprea ei siis oikeastaan ole sama kieli kuin nykyheprea, eikä Vanhan Testamentin alkuteksti aukea nykyisraelilaiselle ilman erityistä opiskelua. Ghilad Zuckermann, nykyheprean merkittävin tutkija, pitää näitä kahta kieltä niin erilaisina, että pitäisi lakata kutsumasta nykyhepreaa hepreaksi ollenkaan ja alkaa puhua israelin kielestä.

Entä sitten tamili? Tamili on Etelä-Intian tärkeimpiä kieliä, ja sillä on kymmeniä miljoonia puhujiakin – myös Intian rajojen ulkopuolella, kuten Sri Lankassa ja Singaporessa. Tamili taitaa olla kulttuurisesti merkittävin dravidakielten eli Intian indoeurooppalaisia kieliä edeltävien kielten edustaja, vaikka en uskalla sanoa olisiko se puhujamäärältään suurin (kolme muuta isoa dravidakieltä ovat malajalam, kannada ja telugu). Tamilin kielestä tulee alun perin esimerkiksi sana curry; myös mulligatawny-keiton nimi on tamilia ja tarkoittaa siellä sananmukaisesti ”pippurivettä”. Tamili on kiistämättä yksi vanhimmista yhä samalla nimellä tunnetuista kielistä, mutta nykytamilin kirjakieli – joka perustuu noin 1200-luvulla laadittuun myöhäiskeskitamilin kielioppiin – eroaa paljon sekä vanhemmasta tamilista että nykypuhekielestä. Se, että nykykirjakielenä käytetään 800 vuotta sitten normitettua kielimuotoa, on vaikuttavaa, mutta ei kovin poikkeuksellista. Jostain syystä arabia ei ole päässyt tälle vanhimpien kielten listalle, vaikka klassinen arabia – johon nykyinen kirjakieli perustuu – on ainakin yhtä vanha kuin Koraani, ja Koraani on ainakin yhtä vanha kuin profeetta Muhammad, joka eli vuoden 600 jKr molemmin puolin.

Liettuan luokittelu ”vanhaksi” kieleksi perustuu siihen, että liettuan kielioppi – taivutusjärjestelmä nyt ainakin – on hyvin vanhakantainen ja muistuttaa indoeurooppalaista kantakieltä enemmän kuin pakasta nykäisty eurooppalainen kieli. Toisaalta kuitenkin liettuan kirjakieli on vain viitisensataa vuotta vanha, ja liettuan eriytyminen latviastakin tapahtui vasta suhteellisen myöhään – nykyään ne ovat kuitenkin täysin erilaisia eivätkä niiden puhujat saa paljoa tolkkua toisistaan.

Liettuan läheisyys oletettuun indoeurooppalaiseen kantakieleen on toki vaikuttavaa, mutta on kysyttävä, oliko muna kanan edellä vai päin vastoin. Indoeurooppalainen kantakieli muistuttaa liettuaa siksi, että indoeurooppalainen kantakieli on teoreettinen rakennelma, jonka kyhäämisessä liettuan kielellä on ollut merkittävä rooli. On kuitenkin täysin mahdollista, että jostain autiomaan hiekasta löytyy tynnyrillinen tekstejä tähän asti tuntemattomalla, mutta kiistatta indoeurooppalaisella kielellä, joka muuttaa hyvin merkittävästi käsityksiämme kielikunnan historiasta – jopa siinä määrin, että liettuan perusteella laaditut rekonstruktiot eivät enää vaikutakaan niin päteviltä. Vaikka liettua onkin säilyttänyt paljon vanhaa ainesta, siitä on mm. kadonnut kokonaan neutrisuku, joka sentään on säilynyt saksassa ja ruotsissakin (ruotsin en-suku on maskuliinin ja feminiinin yhteensulautuma). Liettuan sanavarastossa on myös paljon puolan vaikutusta.

Persian nykyinen kirjakieli taas on syntynyt vasta muslimivalloituksen jälkeen ja sen tuloksena, kun persia on omaksunut arabialaiset aakkoset ja paljon arabialaista lainasanastoa. Kielen aikaisempi historia ei siksi kuulu nykypersian yhteyteen ollenkaan. Ihmettelen edelleen, millä kriteereillä persia kelpaa tähän listaan mutta arabia ei.

Islanti on toki hyvin vanhakantainen kieliopiltaan ja sanavarastossakin on hyvin vähän vieraita vaikutteita. Islantilaiset voivat yhä lukea ja ymmärtää vanhaa saagakirjallisuuttaan. Islannin kieli kuulostaa kuitenkin aivan erilaiselta kuin muut skandinaaviset kielet, eikä tässä ole kyse vain siitä, että ne ovat kehittyneet omaan suuntaansa. Islannista on kadonnut ruotsin ja norjan ”kiekaisu”, ja islannin vokaalijärjestelmässä on tapahtunut yhtä ja toista omanlaistaan: i ja y ovat sulautuneet yhteen, samoin alkuperäinen pitkä ä ja ö, joista on tullut ai-diftongi (!).

Makedonia on nyt sitten jo aivan nolo tapaus. Makedonian kirjakieli ei nykyisellään ole sataa vuottakaan vanha, ja makedonian yhteys vanhaan kirkkoslaaviin on hyvin hatara, koska sen (kuten myös bulgarian) kielioppi on Balkanin kielten keskinäisen vuorovaikutuksen vuoksi muuttunut aivan eri suuntaan kuin muiden slaavilaisten kielten. Substantiivit ovat menettäneet sijamuotonsa, mutta verbeille on kehittynyt koko joukko uusia liittomuotoja, joilla ei ole mitään vastinetta esimerkiksi venäjässä. Makedonian kirjakieli perustuu läheisesti puhekieleen ja juuri kirkkoslaavilaisuuksia pyritään välttämään. Puheet makedoniasta ikivanhana kielenä ovat siis täysin perusteettomia.

Baskin luonnehtiminen vanhaksi kieleksi on sikäli perusteltua, että baski edustaa indoeurooppalaisia kieliä edeltäneitä Euroopan kieliä. Baskin kirjalliset perinteet ovat kuitenkin melko tuoreita, ja baskin sanavarasto ja sananmuodostusoppikin ovat saaneet valtavasti vaikutteita romaanisista naapurikielistä ja latinasta.

Suomi selitetään vanhaksi kieleksi sillä perusteella, että suomessa on muinaisen äänneasunsa säilyttäneitä germaanisia lainoja kuten kaunis (skön, schön) ja kuningas (kung, konung, König, king). Jutussa väitetään, että suomen äiti on germaanilaisperäinen, mutta kadonnut germaanikielistä, ja tämähän on ihan totta (sille löytyy vastine vain gootista). Mutta sitten heitetään, että kuningas olisi myös kadonnut germaanikielistä, ja tämähän sitten on aivan hölynpölyä: ei se ole kadonnut, se elää edelleen sellaisissa sanoissa kuin englannin king. Kirjallisen perinteensä perusteella suomi ei ole vanha kieli, vaan hyvää eurooppalaista keskitasoa: aika monen muunkin kielen kirjallinen perinne alkaa uskonpuhdistuksen ajoista.

Georgia on jo parempi ehdokas, koska sillä on hyvin pitkät kirjalliset perinteet. Muuta perustetta georgian ”vanhuudelle” ei sitten olekaan, koska georgia on muuttunut vuosisatojen saatossa paljon, eikä kielen muinaismuotoja nykykielestä käsin välttämättä ymmärrä. Georgian sanavarasto on myös hyvin kansainvälinen ja täynnä niin läntistä kuin itäistäkin lainatavaraa. Kielen kielioppi on erittäin omintakeinen ja mutkikas, mutta sanastosta suuri osa niin tuttua, että sen pitäisi jo rohkaista georgiaa opiskelemaan.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä joukossa on iiri, Irlannin kansalliskieli. Iirinkin kirjalliset perinteet ovat hyvin vanhat, mutta nykyiirin osaaja ymmärtää iiriä vain nelisen vuosisataa taaksepäin. Iirin vanhimmat muodot ovat nykyiirin puhujalle käsittämättömiä, ja myös ns. klassinen iiri 1100-luvulta 1600-luvulle on varsin vaikeaa.

Miten sitten on Euroopan tunnettujen sivistyskielten laita, ovatko ne ”nuoria” kieliä? Englannin kirjalliset perinteet ulottuvat jonnekin vuoden 650 tienoille. Toki silloin ennen vanhaan kirjoitettiin muinaisenglantia, joka on kovin erinäköinen kieli kuin tämä nykyinen, mutta niinpä myös muinaisiiri, muinaisgeorgia ja muinaistamili ovat aika lailla käsittämätöntä tavaraa nykykielten puhujille. Englannin sanavarasto on täynnä lainatavaraa latinasta ja vanhasta ranskasta, mutta georgia ja baski ovat myös lainanneet paljon muualta. Ja kyllä englannistakin löytyy sellaista, mikä on kadonnut muista germaanisista kielistä – esimerkiksi ”sotaa” tarkoittava war on englannin lisäksi säilynyt vain lainasanana romaanisissa kielissä (guerre, guerra). Myös englannin oikukas oikeinkirjoitus on merkki ”vanhasta” kielestä – ”uusilla” kielillä on yleensä äänteenmukaisempi kirjoitustapa.