Ranska, monien kielten maa

Ranska on ainakin vallankumouksen ajoista asti tunnettu viralliselta politiikaltaan ankaran yksikielisenä maana, jossa muita kieliä kuin standardiranskaa katsotaan nenänvartta pitkin. Tämä on koskenut sekä ranskan murteita, ranskan läheisiä sukukieliä että aivan muita kieliä – kaikista on käytetty nimeä patois. Mutta todellisuudessa Ranskassa on puhuttu tai puhutaan yhä monia vähemmistökieliä. Näitä ovat:

Hollanti, tai flaami jos niin haluatte – Belgiassa puhutut flaamimurteet, jotka eivät välttämättä ole alankomaalaisille suoraan ymmärrettäviä, jatkuvat Ranskan puolelle rajaa, jos kohta ovatkin kirjallisen viljelyn puutteessa katoamaan päin. Esimerkiksi sotayhteyksistä tunnettu paikannimi Dunkerque ei näytä aivan ranskalaiselta k-kirjaimineen, ja sen taustalla onkin hollanninkielinen muoto Duinkerke. Saksasta tai saksaksi kääntävien kannattaa huomata, että paikkakunnan nimellä on saksalainen muoto Dünkirchen; englanniksihan se on Dunkirk. Paikallinen flaamin murre on nykyään katoamassa, eikä Ranskan valtio edelleenkään suhtaudu siihen kovin myönteisesti. Puhujia on muutama kymmenen tuhatta.

Saksa. Kun puhutaan saksasta Ranskan alkuperäiskielenä, puhutaan Elsassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakuntien murteista. Kuten pohjois-Ranskan flaamilaismurteet, nämäkin ovat usein jääneet vaille kirjallista tai sivistyksellistä viljelyä, villeiksi murteiksi, joiden puhujat eivät välttämättä osaa ilmaista itseään standardisaksaksi. Elsassin murteista suurin osa kuuluu saksan murremaantieteessä ryhmään, josta käytetään nimeä Oberrheinalemannisch eli ylä-Reinin alemanni; alemannimurteita ovat mm. Sveitsin saksan murteet, mutta elsassilaismurteen lähin sukulainen on Badenin murre, jota puhutaan heti Saksan rajan toisella puolella. Tarkkaan ottaen kaikki Elsassin saksalaiset murteet eivät ole ylä-Reinin alemannia; esimerkiksi Sveitsin-vastaisella rajalla murre on samaa alemannia kuin Sveitsissä.

Lothringenin murteet ovat jo keskisaksaa. Eräät niistä ovat läheisintä sukua Luxemburgin murteelle, jolla itsenäisen valtion kielenä on oma kirjallinen perinteensäkin, vaikka Luxemburgissa tietysti käytetään myös paljon standardisaksaa. Sekä Elsassissa että Lothringenissa paikallinen saksan murre on häviämässä; maakunnissa on kuitenkin joitakin saksankielisiä kouluja, joissa pyritään standardisaksan ohella opettamaan myös murretta. Kieli näkyy kuitenkin paikannimissä, jotka ovat usein saksaa ranskalaisessa asussa: Strasbourg/Strassburg, Mulhouse/Mülhausen, Haguenau/Haugenau, Schiltigheim (sama ranskaksi ja saksaksi), Sélestat/Schlettstadt, Thionville/Diedenhofen, Sarreguemines/Saargemünd… Myös Metz on alkujaan saksankielinen paikannimi.

Elsassin ja Lothringenin vanhojen murteiden katoaminen käytöstä on tietysti yhteydessä viime vuosisadan rankkoihin historiallisiin kokemuksiin. Yhtäältä ranskalaiset vallanpitäjät ovat pitäneet saksan tai sille sukua olevien murteiden puhumista maanpetoksellisena, toisaalta saksalaiset – erityisesti natsiaikaiset – viranomaiset ovat paheksuneet aidon murteen ranskalaisia lainasanoja ja pyrkineet korvaamaan ne puhtaalla saksalla.

Normanni, pikardi, gallo ym. Ranskassa on perinteisesti erotettu pohjoiset ”oïl-kielet” ja eteläiset ”oc-kielet” sen mukaan, mitä sanaa paikallisissa romaaneissa kielimuodoissa on käytetty merkityksessä ”kyllä”. Standardiranskaksi sanotaan oui, kuten kaikki ranskaa osaamattomatkin tietävät, ja se on siis oïl-kieli. Kaikki Pohjois-Ranskan kielimuodot eivät kuitenkaan ole suoraan ymmärrettäviä standardiranskasta käsin, ja joidenkin käyttöä on pyritty edistämään siltä pohjalta, että ne olisivat eri kieliä. Kaikkien osalta tämä toki ei ole uskottavaa; esimerkiksi kirjoitetussa pikardissa käytetään k:ta c:n sijasta sellaisissakin yhteyksissä, joissa c:tä tuskin äännettäisiin muulla tavalla, ja gallon oikeinkirjoitus taas on ilmeisesti pyritty tekemään mahdollisimman erinäköiseksi kuin ranskan. Normannin (normandian) kielellä on ehkä paremmat perusteet erillisyyteen kuin muilla oïl-kielillä, koska sillä on merkittäviä kirjallisia perinteitä jo vuosisatojen takaa; toisaalta se ei kirjallisessa muodossaan ole kovin käsittämätöntä ranskan osaajalle, joten vanha normandialainen kirjallisuus voidaan laskea osaksi ranskalaista perinnettä.

Provensaali, oksitaani jne. Toisaalta eteläisen Ranskan oc-kieli muistuttaa enemmän katalaania kuin ranskaa, ja sillä on keskiajalta saakka vahvoja kirjallisia traditioita. Provensaali oli myöhäiskeskiajan trubaduurien kieli – koko sana trubaduuri on itse asiassa provensaalia, truveeri taas viittaa samantyyppisen perinteen pohjoisranskalaisiin edustajiin. Provensaali ja oksitaani ovat pitkälti samaa tarkoittavia termejä, mutta provensaali viittaa enemmänkin Provencen maakunnan murteeseen ja sen aikoinaan vaikutusvaltaiseen kirjallisuuteen, oksitaani taas kaikkiin eteläranskalaisiin nykymurteisiin. Provensaalinkielistä kirjallisuutta on edistänyt aikoinaan Nobelillakin palkittu runoilija Frédéric Mistral, mutta hänenkään toimintansa ei ole pystynyt pysyvästi parantamaan oksitaanin asemaa. Kieli on pitkällä aikavälillä sukupuuttouhan alainen kokonaisuudessaan, eräitä murteita häviäminen uhkaa jo akuutisti.

Paikallisella oksitaanin murteella on Ranskan ulkopuolella virallinen asema Espanjassa, Kataloniaan kuuluvassa Aranin laaksossa. Tämä kuuluu kielen gascognelaisiin murteisiin, jotka ovat menettäneet latinan sananalkuisen f-äänteen, aivan kuten espanjakin.

Arpitaani. Arpitaani eli frankoprovensaali on romaaninen kieli kuten provensaali, ja sitä voi pitää pohjoisranskalaisten kielimuotojen ja oksitaanin välimuotona. Arpitaanin puhuma-alue sijoittuu ennen muuta itäiseen Ranskaan, mutta myös naapurimaihin. Sveitsissä arpitaanin puhujat mielletään ranskankielisiksi ja he käyttävät sivistyskielenään ranskaa, joka on tunnetusti yksi paikallisista virallisista kielistä. Italiassa arpitaania puhutaan Aostan laaksossa, joka on virallissti kaksikielinen, mutta toinen virallinen kieli ei sielläkään ole arpitaani, vaan ranska. Arpitaania ei Italiassa kuitenkaan vainota, vaan sillä on laissa suojeltu asema.

Katalaani. Katalaania eli katalonian kieltä puhutaan Ranskassa itäisten Pyreneiden maakunnassa, jonka pääkaupunki on Perpignan. Kielellä on jonkinlainen maakunnallinen asema, mutta täysivaltainen virallinen kieli se ei Ranskassa ole eikä oikein voisikaan olla, koska maan perustuslaki sallii ainoastaan ranskan. Espanjan puolella katalaanilla on suhteellisen vahva ja hyvä asema; virallinen kieli se on myös Andorran pikkuvaltiossa.

Baski. Kaikki tietävät, että baski on mielettömän vaikea kieli; täällä Suomessa nämä puheet tuntuvat kuitenkin liioitelluilta, koska suurin osa väitetystä hankaluudesta on samanlaista kuin meidän kielessämme, esimerkiksi sijamuotojen runsautta. Baski on ilmeisesti viimeinen jäänne ennen indoeurooppalaisia kieliä läntisessä Euroopassa puhutuista kielistä, eikä sillä ole muita todettuja sukukieliä kuin muinainen akvitaani. Akvitaanista tiedetään hyvin vähän, lähinnä paikannimistöä ja jumalten nimiä, mutta se mitä akvitaanista tiedetään onkin sitten niin aukottomasti selitettävissä baskiksi, että ”baskin sukukielen” sijasta se  voidaan vaikeuksitta luokitella muinaisbaskiksi tai baskin edeltäjäkieleksi.

Ranskan baskimurteet eroavat jonkin verran Espanjan puolella puhutuista. Ranskan baskit ovat perinteisesti käyttäneet kirjakielenään yhtä vahvimmista murteistaan, mutta näyttää siltä, että hekin ovat käytännön syistä kääntymässä Espanjan puoleisen standardikielen, ns. euskara batuan, kannattajiksi.

Baskilla ei ole virallista asemaa Ranskassa, mutta sekä Espanjan että Ranskan puolella mm. baskinkielisen kouluopetuksen saatavuus on vaihtelevaa, ja on vaikea sanoa, kummassa maassa asiat ovat näiltä osin huonommin. Espanjan puolella asiat ovat kuitenkin paremmin lainsäädännöllisestä näkökulmasta.

Bretoni. Bretoni on läheistä sukua walesin (kymrin) kielelle, ja kuten nimikin osoittaa, bretoni ei ole voittamattomien gallialaisten viimeinen jäänne, vaikka Goscinny ja Uderzo sijoittivatkin Asterixin ja Obelixin kotikylän Bretagneen, silloiseen Armoricaan. Ehei, bretonin kieli on muuttanut Bretagneen Britannian puolelta, ja siksi niemimaalla on tuollainen nimikin. Bretonilla on yhä parisataa tuhatta puhujaa, ja se on paljon kelttikielelle. Kulttuurityötä on kuitenkin haitannut sekä murteiden kirjavuus että monet erilaiset oikeinkirjoitusstandardit.