Miten pitkälle kieltä voi suunnitella?

Vuodenvaihteen aikoihin Mikael Jungner sai kielentutkijat ärsyyntymään valittelemalla suomen kielen ”pääteviidakkoa” ja vaatimalla vaihtoehtojen kehittelemistä sille, jotta tietokoneet saisivat paremmin setvittyä viidakon. Itse asiassa Jungnerin käsitykset tietokonelingvistiikasta (jonka alalla Suomi itse asiassa on johtavia maita) ovat niin naiiveja, että niihin ei viitsi edes sanoa mitään. Nykyään tietokoneet selviytyvät yhä paremmin mutkikkaidenkin kielten muoto-opin tunnistamisesta ja analysoinnista, aivan kuten kehityssuunta tietokonetekniikassa yleensäkin on poispäin pelkästään nörteille ymmärrettävistä ratkaisuista kohti tavallisen ihmisen käytettävissä olevia käyttöliittymiä.

Kiinnostavampi kysymys on, voiko kieliä tietoisella suunnittelulla yksinkertaistaa ja säännöllistää, kuten Jungner tuntuu uskovan. Usein kuulee lapsellisten ja kielen luonteesta tietämättömien kysyvän, kuka kirjoitti suomen kieliopin, ja eikö sitä voisi kirjoittaa uudelleen helpommaksi. Tällaiset käsitykset lähtevät siitä, että kielioppi sinänsä on oppineiden kehittämä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Kielioppi on jo olemassa kielenkäyttäjien päässä, ja tutkija vain kirjoittaa sen muistiin. Kielenhuollossa taas on kyse siitä, että määritellään se kielenkäyttötapa, jota kirjallinen perinne klassikkokirjailijoista journalisteihin pitää suotavimpana, vakiintuneimpana ja arvostettavimpana, ja suositellaan tätä. Kielenhuoltoon kuuluu myös neuvojen antaminen niille, jotka eivät ole varmoja siitä, mikä käytössä olevista vaihtoehtoisista muodoista tai sanontatavoista on kirjallisen perinteen mukainen.

Miksi sitten kirjallista perinnettä pitää noudattaa? Ehkäpä siksi, että se on paras tapa saada sanottavansa perille. Kirjailijat rikkovat kirjallisen perinteen sääntöjä taiten ja tahallaan (ja heidänkin on tunnettava säännöt tietääkseen, milloin rikkovat niitä), mutta käyttöproosassa on paras noudattaa perinnettä, jos tarkoituksena on olla ärsyttämättä lukijaa ja pitää hänen ajatuksensa tekstin sisällössä.

Jos joku alkaisi kirjoittaa suomea tyyliin ”minä tehdä, sinä tietää, hän juosta” tms., ilman sitä Jungnerin kauhistelemaa pääteviidakkoa, hänet naurettaisiin suohon, koska lukijoiden huomio kiinnittyisi muotoon (hassuun kielioppiin) sisällön ja sanottavan sijasta. Ja jos Jungner kaappaisi diktaattorina vallan ja julistaisi, että päätteetön suomi olla tulevaisuus Suomi ainoa virallinen kieli, kansa luultavasti jatkaisi päätteellisen, aidon suomen kielen käyttöä diktaattoria uhmatakseen.

Queensin kielistä

Tällä kertaa somessa kiertää linkki, joka vie New Yorkin Queensin kaupunginosasta laadittuun kielikarttaan. Siitä löytyy jopa asiantuntijalle kovin vieraita nimiä, joten täytyypä ottaa selvää, mistä on kyse.

Thakali. Tämä on pieni, kaikkiaan muutaman tuhannen ihmisen puhuma kieli, joka on sukua tiibetille ja kiinalle, ilmeisesti enemmän tiibetille, mutta joka ei ole tiibetin murre (tiibet on taas yksi ns. makrokieli eli klassinen, puhekielestä etääntynyt kirjakieli, jonka ”murteet” ovat käytännössä lähisukukieliä). Thakalia puhutaan Queensin lisäksi Nepalissa, Mustangin (!) piirikunnassa. Kielikartta mainitsee myös ”mustangin kielen”, mutta voi olla että tämä on vain vaihtoehtoinen nimi thakalille.

Myös gurung on Nepalissa ja Kiinassa puhuttu kieli, joka on sukua kiinalle ja tiibetille. Sillä on kaikkiaan satoja tuhansia puhujia, mutta sen tarkoista sukulaisuussuhteista ei ainakaan nopealla nettihaulla saa tietoja.

Ñuu savi on mixteekkikieli. Mixteekkikielet tulevat Meksikosta, ja niillä ei yhteensäkään ole kuin puoli miljoonaa puhujaa, mikä tarkoittaa keskimäärin kymmentä tuhatta yhtä mixteekkikieltä kohti, olkoonkin että sielläkään kielen ja murteen ero ei ole yksiselitteinen. Mixteekkikielet kuuluvat oto-mangue -kielikuntaan, jonka tunnetuimpia edustajia ovat varmaankin zapoteekit, ja hekin vain siksi, että kapteeni Haddock haukkuu Auringon temppelissä inkoja ”zapoteekkijoukkioksi”. Oto-mangue -kielet ovat tonaalisia, eli sävelkorko saattaa olla ainoa ero kahden aivan erimerkityksisen sanan välillä.

Me’phaa on Meksikosta kotoisin ja tunnetaan myös tlapaneekin kielenä. Sekin kuuluu oto-manguekieliin, ja sillä on satakunta tuhatta puhujaa. Sekään ei kuitenkaan taida ymmärrettävyyden kannalta olla yksi kieli.

Ñomndaa kuuluu amuzgokieliin, jotka nekin ovat yksi oto-mangue -haara. Tiedot ovat niukkoja, mutta puhujia on muutama kymmenen tuhatta, ja Wikipedian mukaan kieli on kulttuurisesti elävä, niin että puhujaseudulla myös espanjaa tai nahuatlia (atsteekkien kieltä) puhuvat opettelevat mielellään ñomndaata.

Ixil on mayakieli. Maya ei ilmeisesti espanjalaisten saapuessakaan ollut yksi ainoa kieli, vaan varsin kirjava joukko lähisukuisia murteita ja kieliryhmiä. Ixilillä on noin sata tuhatta puhujaa, lähinnä Guatemalassa.

Trique on taas yksi oto-manguelainen kieli, ja sen pitäisi olla ainakin nimeltään tuttu suomalaisille, koska vuonna 2010 turkulainen aktivisti surmattiin Meksikossa hänen ajaessaan trique-heimon asiaa. Puhujien pääosa asuu Oaxacan ja Baja Californian osavaltioissa Meksikossa.

Wakhi tai xik zik -kieli on yksi niistä pienistä iranilaiskielistä, joita puhutaan Pamirin vuoristossa. Pamirin pienten kielten puhujia kutsutaan usein tadžikeiksi, mutta oikea tadžikki on Iranin virallisen kielen, persian eli farsin, lähisukukieli, kun taas pamirilaiset kielet eroavat hyvin paljon sekä persiasta että toisistaan. Ne ovat ilmeisesti läheisempää sukua muinaisille sogdin ja baktrian kielille kuin persialle.

Chinanteekki on taas yksi oto-mangue -kielikunnan haara. Chinanteekkikielillä on yhteensä yli satatuhatta puhujaa, mutta ne eivät ole toistensa puhujille aina ymmärrettäviä, vaikka chinanteekkia on perinteisesti pidetty yhtenä kielenä. Chinanteekkikieliä puhutaan Meksikossa, Oaxacan ja Veracruzin osavaltioissa.

Cuicateekki on oto-mangue -kieli sekin. Se on ennen muuta sukua triquelle ja mixteekkikielille, ja sen puhujia löytyy Queensin lisäksi Oaxacasta. Sillä on kymmenisen tuhatta puhujaa.

Mazateekki on taas yksi oto-mangue -kieli, tai ryhmä sellaisia. Puhujia on yhteensä pari sataa tuhatta, ja heistäkin suurin osa asuu Oaxacassa.

Myös totonakin kieli on pikemminkin ryhmä kieliä, ja puhujat ovat kotoisin Meksikosta. Totonakin kieli ei – vaihteeksi! – kuulu oto-mangue -kielikuntaan, vaan ilmeisesti omaan pieneen kielikuntaansa, jonka yhteydet muihin alueen kieliin ovat vielä selvittämättä. Totonakilla on yksi sukulaiskieli, joka ei ole totonakkia, tepehua, jolla on kymmenen tuhatta puhujaa (totonakki on huomattavasti suurempi kieli). Tepehua-nimellä tai sen muunnelmilla saatetaan kyllä viitata myös eräisiin Meksikon puolella puhuttuihin murteisiin, jotka kuuluvat uto-atsteekkikieliin ja ovat läheistä sukua Arizonan pima- ja papagoheimojen kielille.

Onko valkovenäjä keinotekoinen kieli?

Uutiset ovat synkkiä: Venäjän väitetään suunnittelevan Valko-Venäjän valtion miehittämistä ja lakkauttamista. Tällaista operaatiota edeltää yleensä propaganda-aalto, ja tässäkin tapauksessa tuleva valloittaja on kenraalinsa suulla antanut ymmärtää pitävänsä valkovenäjän kieltä keinotekoisena neuvostoluomuksena. Pitääkö tämä paikkansa?

Aivan ensimmäiseksi on syytä todeta, että valkovenäjän kirjakieliä on kaksi: narkomauka ja taraškevitsa. Taraškevitsa on niistä vanhempi: sen on kehittänyt Branisłaŭ Taraškievič, tai puolalaisittain Bronisław Taraszkiewicz, ja se muistuttaa esimerkiksi monien lainasanojen kirjoitustavan osalta enemmän puolaa kuin venäjää. Venäjässä nimittäin kreikan kielen theta-kirjainta (joka äännetään kuten englannin th sanassa thick) vastaa usein f – esimerkiksi Theodor-nimi on venäjäksi Feodor, ja vastaavasti sanojen myytti ja mytologia venäläiset vastineet kuuluvat mif ja mifologija. Puolaksi ne taas ovat mit ja mitologia.

Neuvostoliitossa käytettiin aluksi taraškevitsaa, mutta vuodesta 1933 narkomaukaa, joka lainasanojen oikeinkirjoituksen osalta suuntautuu enemmän venäjään (”narkom” on neuvostoliittolainen lyhennesana, joka tarkoittaa ”kansankomissaaria” eli ministeriä). Taraškevitsan mit ja mitalohija korvautuivat siis narkomaukan muodoilla mif ja mifalohija. Muitakin muutoksia tehtiin. Puolan mallin mukaisesti taraškevitsa käytti liudentuneissa konsonanttiryhmissä liudennusmerkkiä jokaisen konsonanttikirjaimen jäljessä, siis esimerkiksi naurua tarkoittava sana kirjoitettiin сьмех (s’mech), mutta narkomaukassa muoto oli смех (smech), kuten venäjässä (puolaksi sana kirjoitetaan śmiech, erityinen liudennusmerkki s-kirjaimen päällä). Myös eräiden taivutuspäätteiden osalta narkomauka on lähempänä venäjää.

Taraškevitsalla on edelleen paljon käyttäjiä, vaikka se ei ole virallinen kirjakieli Valko-Venäjällä. Itse asiassa valkovenäjän asema maan valtiokoneistossa on niin heikko, että huomattava osa – ehkä enemmistö – niistä, jotka kieltä oikeasti vaivautuvat käyttämään, pitää parempana taraškevitsaa, ja virallinen taho puhuttelee kansaa mieluummin suoraan venäjäksi kuin narkomauka-valkovenäjäksi.

Taraškevitsaa on mahdollista kirjoittaa latinalaisilla aakkosilla. Tämä oikeinkirjoitus noudattaa pitkälti puolan mallia (siinä, kuten puolassa, ”nauru” on śmiech), mutta käyttää ”hattua” c:n, s:n ja z:n päällä, kuten tšekki ja slovakki; puolan w-kirjaimen sijasta siinä on v. Katsotaanpa katkelmaa taraškevitsa-valkovenäjänkielisestä Wikipediasta:

Афіцыйна ўжываецца толькі кірылічны беларускі альфабэт. У мінулым выкарыстоўвалася лацінка, якая цяпер ужываецца вельмі абмежаваным колам носьбітаў беларускай мовы. Таксама ў мінулым татары Вялікага Княства Літоўскага пісалі на беларускай мове арабскім пісьмом — арабіцай.

Latinalaisin aakkosin:

Aficyjna ŭžyvajecca tolki kiryličny biełaruski alfabet. U minułym vykarystoŭvalasia łacinka, jakaja ciapier užyvajecca vielmi abmiežavanym kołam nośbitaŭ biełaruskaj movy. Taksama ŭ minułym tatary Vialikaha Kniastva Litoŭskaha pisali na biełaruskaj movie arabskim piśmom – arabicaj.

Tämä teksti kertoo vapaasti käännettynä jokseenkin, että ”nykyään käytetään virallisesti vain kyrillistä valkovenäjän aakkostoa, latinalaisia aakkosia käytettiin ennen vanhaan, nykyään niitä käyttävät vain hyvin rajoitetut piirit. Samoin arabialaisia aakkosia on ennen vanhaan Liettuan suuriruhtinaskunnassa käytetty valkovenäjän kirjoittamiseen”.

”Käyttää” on valkovenäjäksi užyvać tai (enemmänkin ”hyödyntämisen” mielessä) vykarystoŭvać, kuten esimerkistä ilmenee; puolaksi vastaavat verbit ovat używać, wykorzystywać, kun taas venäläiset ovat upotrebljat’ ja ispol’zovat’.

Toisaalta sana ciapier, joka on vastine venäjän sanalle teper’, ”nyt”, havainnollistaa toista valkovenäjän ominaispiirrettä: t ja d liudennetaan paljon vahvemmin kuin venäjässä, niin että t:n paikalla on ci- (vastaavasti venäjän sanaa deti ”lapset” vastaa sekä puolassa että valkovenäjässä dzieci), mutta toisaalta sanan lopussa olevaa r:ää ei seuraa liudennusmerkki, koska valkovenäjästä ”kovan” (liudentamattoman) ja ”pehmeän” (liudentuneen) r:n ero on kadonnut. Tämä erottaa sitä sekä puolasta että venäjästä: puolassa alkuperäinen liudentunut r kirjoitetaan nykyään rz (kuten yllä sanassa wykorzystywać), ja useimpien puolalaisten puheessa sitä ei erota mitenkään soinnillisesta suhuässästä (jonka kirjain puolassa on tuo pisteellinen z sanassa używać).

Sana aficyjna tarkoittaa ”virallisesti”, siis kuten puolan oficjalnie ja venäjän ofitsial’no. Kuten venäjässä, myös valkovenäjässä painollisen tavun edellä alkuperäinen o äännetään a:na, mutta valkovenäjässä se myös kirjoitetaan niin. Siksi sellainen tärkeä neuvostomaailman sana kuin ”kommunismi” kirjoitetaan kamunizm.

Huomattavan tärkeä ero venäjän ja valkovenäjän välillä on, että venäjässä Г-kirjain äännetään G:nä (tiettyjä murteita lukuun ottamatta), valkovenäjässä enemmänkin H:n kaltaisena (mutta soinnillisena) äänteenä. Siksi valkovenäjä joutuu käyttämään toista G:tä, ylimääräisellä nipukalla varustettua Ґ-kirjainta, G-äänteen merkitsemiseen. Se on tullut valkovenäjään ennen muuta tiettyjen puolalaisten (oikeastaan puolan kautta lainattujen saksalaisten) sanojen mukana. Neuvostoaikana kuitenkin Ґ-kirjain oli kielletty – ”nationalistisena” kirjaimena, koska se oli venäjälle vieras kirjain!

Sanavarastoltaan valkovenäjä on hyvin puolalaisvaikutteinen, kuten yllä olevat esimerkit osoittavatkin. Valkovenäjän kirjakieli perustuu ennen muuta kansanmurteisiin, joten se on periaatteessa vähemmän raskassoutuista ja pompöösiä kieltä kuin venäjä, joka on saanut paljon vaikutteita kirkkoslaavista. Kirkkoslaavi oli ortodoksisen kirkon käyttämä, lähinnä muinaisbulgarialainen kielimuoto, johon kirkkokreikka oli vahvasti vaikuttanut. Esimerkiksi yhdyssanat eivät ole tyypillinen slaavilainen sananmuodostustapa, kun taas kreikassa niitä harrastetaan paljonkin. Venäjä omaksui suurimman osan oppineesta sanastostaan kirkkoslaavista, jollon myös yhdyssanat yleistyivät kielessä.

On siis epäoikeudenmukaista sanoa, että valkovenäjä olisi ”keinotekoinen kieli”. Se on kuitenkin normitettu ja standardisoitu vasta 1900-luvun alussa, ja huomattava osa syntyperäisistäkin valkovenäjän puhujista suhtautuu äidinkieleensä kielteisesti. Venäjää pidetään sivistyksen ja nykyajan kielenä. Tähän voi kuitenkin olla tulossa muutosta, sillä nyt kun Venäjän ja Valko-Venäjän rakkauteen on tullut ryppy, presidentti Lukašenko – tai valkovenäläisittäin Łukašenka – on pitänyt puheita valkovenäjäksi, vaikka onkin aiemmin tullut tunnetuksi lähinnä tyypillisenä neuvostoajan fossiilina, joka pitää valkovenäjää ”fasistisena” ja ”nationalistisena” kielenä ja käyttää mieluummin ”internationalistista” venäjää.

 

Valkovenäjän kielen nykytila – Boris Normanin artikkeli suomeksi

Voisiko suomea kirjoittaa kyrillisillä kirjaimilla?

Itse asiassa se on oikein helppoa. Pitää vain käyttää azerin ja eräiden muiden turkkilaiskielten järjestelmää, jossa ä on ә, ö on ө, y on ү ja h on ihan meidän aakkostemme pienen h:n näköinen. Lisäksi j on j myös kyrillisellä azerilla.

Katsotaan muutama esimerkki:

Әәлиө, әлә лүө, өөлиә ләиккүү! Ääliö, älä lyö, ööliä läikkyy!

Ои маамме Суоми, сүннүинмаа, сои сана култаинен! Oi maamme Suomi, synnyinmaa, soi sana kultainen!

Өлјүнваиһдоста һуолеһтии Һәрски Һартикаисен аутокорјаамо.Öljynvaihdosta huolehtii Härski Hartikaisen autokorjaamo.

Romaaniset kielet, joista et ehkä ole kuullutkaan

Romaaniset kielet ovat tunnettu, suuri alaryhmä indoeurooppalaisten kielten perheessä. Kaikki tietävät sellaiset maailmankielet kuin ranskan ja espanjan, ja valtiotason virallisia kieliä ovat myös italia ja romania. Katalonia on vähemmistökieli, mutta sillä on enemmän puhujia kuin suomella, ja sen profiili on viimeistään Barcelonan olympiakisojen ansiosta noussut sen verran korkeaksi, että sen olemassaolosta tiedetään jo laajoissa kansalaispiireissä. Mutta itse asiassa romaanisia kieliä on paljon enemmän.

Romaaniset kielet ovat – kuten nimikin kertoo – kehittyneet Rooman valtakunnan pääkielestä eli latinasta, joka antiikin aikana levisi pitkin Eurooppaa pyyhkäisten tieltään siellä aiemmin puhutut kielet, erityisesti kelttikielet, joita puhuttiin ainakin Galliassa, mutta myös Hispaniassa. (On ehkä syytä muistuttaa, että baski, joka on viimeinen jäänne alueen indoeurooppalaisten ekspansiota varhaisemmista kielistä, ei ole kelttikieli eikä indoeurooppalainen kieli, eikä sillä ole sukukieliä lukuun ottamatta muinaista akvitanian kieltä, jonka vähäiset jäänteet ovat selvää baskia.) Kelttikielten häviämiseen ja germaanikielten säilymiseen oli syynä se, että kelteillä oli kehittynyt kaupunkikulttuuri siinä missä germaanit olivat vielä paljon lähempänä paimentolaisuutta: roomalaisten sotilaiden tarvitsi vain vallata kelttikaupungit ja vaihtaa virallinen kieli omakseen.

Romaaniset kielet eivät kuitenkaan kaikki ole sellaisia mahtikieliä kuin Rooman latina aikoinaan. Romaanisista vähemmistökielistä tunnetuin on Sveitsin neljäs virallinen kieli retoromaani, joka on oikeastaan yhteisnimitys viidelle hyvinkin erilaiselle kielimuodoille – sursilvaanille, sutsilvaanille, valladerille, puterille ja surmiraanille – joilla on kullakin erilliset kirjakieliperinteet. Yhteinen retoromaaninen kirjakieli on luotu vasta 80-luvun alussa, ja kuten tällaisissa tilanteissa usein käy, syntyperäiset puhujat pitävät sitä keinotekoisena köyhän miehen esperantona.

Myös Italiassa puhutaan kahta retoromaaniksi luokiteltavaa kieltä – Dolomiittien ladiinia ja friulia (furlaania). Friulin kieli on puhujamäärältään aivan eri luokkaa – sillä on satoja tuhansia osaajia, eli enemmän kuin muilla retoromaanikielillä yhteensä. Ladiinilla ja friulilla on kummallakin oma kirjakielensä, ja friuli on verraten merkittäväkin kirjakieli – Pier Paolo Pasolini puhui sitä äidinkielenään ja kirjoitti sillä nuoruudenrunonsa, ennen kuin imeytyi mukaan yleisitalialaiseen kulttuurielämään.

Italiassa friulin ja ladiinin kirjallista viljelyä häiritsee muutenkin se, että romaanisina kielinä ja maan pääkielen sukulaisina ne helposti mielletään pelkiksi italian murteiksi. Itse asiassa Italian monissa maakunnissa paikallinen ”murre” on todella kaukana standardi-italiasta, ja varsinkin maan pohjoisosissa ”murteisiin” liittyy omaa kulttuurielämää, kuten teatteria. ”Murteiden” puhujat ovat pohjoisessa usein itsetietoista keskiluokkaa, jonka mielestä ei ole mikään pakko vaihtaa standardi-italiaan käydäkseen sivistyneestä. Esimerkiksi venetsian murre/kieli on arvostettua eikä sen puhujaa pidetä junttina.

Italian paikallisista kielimuodoista erityisesti sardiniaa (sardia) pidetään erillisenä kielenä. Sardinian keittiön kuuluisimman ja pelätyimmän erikoisuuden, casu marzun eli madonsyömän juuston, nimestä näemme, että sardin sana juustolle, casu, on sama kuin latinan caseum, mutta italiassa sana on formaggio. Ainakin tämän sanan osalta sardinia on siis samaa kantaa kuin espanja (queso) ja portugali (queijo) ja eri puolella isoglossirajaa kuin italia, ranska (fromage) tai katalaani (formatge).

Sardinian kielen, sardin, sanotaan usein olevan lähempänä latinaa kuin minkään muun nykyään puhutun romaanisen kielen, mutta tällaiset vertailut ovat aina riskialttiita. Luultavasti lähemmäksi totta osuu, että sardi on etääntynyt latinasta toisilla tavoilla kuin useimmat muut romaaniset kielet, mutta säilyttänyt sellaisia latinan piirteitä, jotka ovat kaikkialta muualt hävinneet. Sardi ei myöskään ole ymmärrettävyyden kannalta yksi ainoa kieli, vaan ainakin kaksi – oikeastaan kolme, jos lasketaan mukaan saaren pohjoisosien murre, joka on käytännössä korsikaa, ei sardia. Korsikan kieli on romaaninen kieli sekin, mutta kuten kaikki Ranskan vähemmistökielet, se on joutunut väistymään maan valtakielen tieltä ja on häviämässä. Luultavasti korsikaa puhutaan Sardiniassa enemmän kuin Korsikassa.

Romaniaksi juusto muuten on brânză. Tämä sana tunnetaan useissa Karpaattien alueen kielissä (esimerkiksi slaavilaisissa) aivan erityisen juustotyypin nimenä, ja se lienee hyvin vanhaa perua. Tällaisia vanhoja balkanilaisia sanoja romaniassa on muitakin, kuten liettä tai tulisijaa tarkoittava vatră, ja usein ne ovat tyypillisiä vuoristolaissanoja naapurikielissäkin: watra tunnetaan leirinuotiota merkitsevänä murresanana puolassakin (standardipuolaksi sanotaan ognisko).

Romanian kieltä kutsutaan kielitieteellisissä julkaisuissa myös dakoromaniaksi, ja tämä tarkoittaa, että se ei suinkaan ole yksin omassa romaanisten kielten haarassaan. Balkanilla on useita kielimuotoja, jotka ovat sukua romanialle, mutta kehittyneet siitä niin erillään, ettei niitä voi ymmärrettävyyden eikä kielioppipiirteiden kannalta pitää romanian murteina, vaan erillisinä kielinä. Niistä tärkein on aromuuni eli aromaani, jota puhutaan Kreikassa, Makedoniassa, Albaniassa ja Turkissa. Puhujamääräarviot vaihtelevat paljon, erityisesti siksi, että puhujat eivät uskalla myöntää äidinkieltään – esimerkiksi Kreikassa vähemmistökieliin suhtaudutaan hyvin tylysti.

Papua – monien kielten maa

Uuden-Guinean saari jakautuu kahteen osaan, Indonesian hallussa olevaan Irian Jayaan eli Länsi-Irianiin ja Papuaan, joka on itsenäinen valtio ja Brittiläisen kansainyhteisön jäsen. Hiljattain Papua oli uutisissa surullisista syistä – maa on nimittäin naisiin kohdistuvan väkivallan osalta yksi maailman mustimpia pilkkuja. Osittain syynä on kaupunkien slummiraaistuminen, mutta uutisissa haastateltu antropologi näki taustalla myös perinteiseen kulttuuriin kuuluneet miestenlepyttelyrituaalit sekä uskon mustaan magiaan, jonka takia papualaiset ovat taipuvaisia pitämään kaikkia kuolemia murhina – tautiin tai vanhuudenheikkouteenkin kuoleminen on tämän maailmankuvan puitteissa seurausta jonkinlaisista poppakeinoista tai kirouksesta.

Papua tunnetaan kielitiedepiireissä kuitenkin aivan muista asioista: siitä, että siellä puhutaan luultavasti enemmän kieliä kuin missään. Papuan kielten lukumäärä on yli kahdeksan ja puoli sataa, väkiluku taas noin seitsemän miljoonaa, eli keskimäärin papualaisen kielen puhujamäärä olisi noin kahdeksan tuhannen ihmisen luokkaa. Maassa on kuitenkin muutamia sikäläisittäin isohkoja kieliä, joilla on kymmeniä tai jopa parisataatuhatta puhujaa. Nämä kuuluvat yleensä papualaisiin  kieliin sanan varsinaisessa merkityksessä – siis Papuan alueen omiin kielikuntiin. Papualla esiintyy myös malaijilais-polynesialaisia kieliä, kuten motu, jolla on neljäkymmentä tuhatta puhujaa. Useimmat Papuan tähän kieliryhmään kuuluvat kielet ovat paljon pienempiä, ja ympäröivät papualaiskielet ovat vaikuttaneet niihin voimakkaasti.

”Papualaiskielet” ei nimityksenä perustu kielisukulaisuuteen, vaan maantieteeseen – aivan kuten kaikki ”kaukasialaiset kielet” eivät myöskään ole sukua keskenään. Papuan alkuperäiskielet on jaettu kymmeniin kielikuntiin, mutta luokittelemattomia ja sukulaisettomia kieliä – isolaatteja – maassa riittää vieläkin. Papualaiskielet tietysti ovat vaikuttaneet toisiinsa vuosisatojen saatossa ja niiden kieliopissa on eräitä yli kielikuntarajojen levinneitä alueellisia piirteitä.

Papuan viralliset kielet ovat englanti, tok pisin ja hirimotu. Tok pisin on paikallinen pidginenglannin muoto – siis englannin sanoista väsätty, taivutukseton ja papualaistyyppisen lauseopin kuvioihin ahdettu apukieli, jota alun perin kukaan ei ole puhunut äidinkielenään. Nykyään tok pisinillä alkaa olla jo äidinkielisiä puhujia, mutta toisaalta se on vahvan englantilaisvaikutuksen alaisena, ja on mahdollista, että se toimii käytännössä vain väliportaana täydelliseen englanninkielistymiseen.

Hirimotu on motun kielen pidginisoitunut muoto. Aikoinaan sitä on sanottu ”poliisimotuksi”, koska Papuan poliisikunta värvättiin suurimmaksi osaksi motu-kansan keskuudesta, ja muut heimot joutuivat opettelemaan jonkinlaista motua asioidakseen poliisissa. Vähitellen ”poliisimotu” levisi sitten heimojen keskinäiseksi yhteydenpitokieleksi. Hirimotu on virallisesta asemastaan huolimatta nykyään jo väistyvä kieli. Aitoa motua puhuvat eivät enää osaa eivätkä ymmärrä hirimotua, jonka puhujien keski-ikä on korkea.

Onko olemassa vanhempia ja uudempia kieliä?

Facebookissa kiertää sivu, jossa esitellään ”maailman vanhimpia” yhä puhuttuja kieliä. Sinänsä ”vanhoista” ja ”nuorista” kielistä puhuminen on kielitieteellisestä näkökulmasta epäasiallista, koska sille ei ole olemassa mitään yksiselitteistä kriteeriä. Kieli voi pysyä samannimisenä, vaikka se muuttuisi vuosisatojen saatossa niin valtavasti, että sen parisataa vuottakin vanhat muodot olisivat nykyiselle puhujalle ilman eri koulutusta täysin käsittämättömiä. Toisaalta jokin toisenniminen kieli voi olla paljon lähempänä tämän kielen kantamuotoa. Tästä hyvä esimerkki on norja: kaikki norjan nykymuodot ovat paljon kauempana muinaisnorjasta kuin islanti.

Tuolla sivulla luetellaan maailman vanhimpina yhä elävinä kielinä heprea, tamili, liettua, persia, islanti, makedonia, baski, suomi, georgia ja iiri. Katsotaanpa, kuinka ”vanhoja” ne ovat.

Ensinnäkin heprea. Se on tunnetusti nykymuodossaan Israelin virallinen kieli. Heprea kuoli alun perin sukupuuttoon puhekielenä jo muutama vuosisata jälkeen Kristuksen syntymän, mutta eli edelleen juutalaisen jumaluusopillisen ja filosofisen kirjallisuuden kielenä, kuten latina länsimaissa. Se heprea, jota Israelissa nykyään puhutaan, eroaa kuitenkin paljon muinaisesta. Ennen kaikkea verbimuotojen käyttö on pantu kokonaan uusiksi eurooppalaisten kielten mallin mukaan – muodot ovat samoja kuin muinaisessa hepreassa, mutta niiden käyttö on muuttunut. Preesensmuodoksi on esimerkiksi otettu partisiippimuoto, eli siis ”minä teen” on nykyhepreassa muoto, jonka historiallinen merkitys on ”minä tekevä”. Ääntämisestä ovat tippuneet pois kaikki jiddishiä (tai saksaa!) puhuvalle ”vaikeat” äänteet.

Israelissa on toki esimerkiksi jemeninjuutalaisia, joiden kielessa k:n ja q:n (hyvin takaisen k:n) tai seemiläisten kielten kahden eri kurkku-h:n (toinen on saksan ach-äänne, toinen sitä vielä taempana äännetty) ero on arabian tukemana säilynyt. Jemeninjuutalaisten ääntäminen, vaikka onkin historiallisesti oikea, on kuitenkin Israelin yhteiskunnassa alaluokkaisuuden merkki, ja eurooppalaistyyppistä hepreaa – jossa seemiläisiä konsonantteja ei osata ääntää ”oikein” – arvostetaan enemmän.

Raamatun heprea ei siis oikeastaan ole sama kieli kuin nykyheprea, eikä Vanhan Testamentin alkuteksti aukea nykyisraelilaiselle ilman erityistä opiskelua. Ghilad Zuckermann, nykyheprean merkittävin tutkija, pitää näitä kahta kieltä niin erilaisina, että pitäisi lakata kutsumasta nykyhepreaa hepreaksi ollenkaan ja alkaa puhua israelin kielestä.

Entä sitten tamili? Tamili on Etelä-Intian tärkeimpiä kieliä, ja sillä on kymmeniä miljoonia puhujiakin – myös Intian rajojen ulkopuolella, kuten Sri Lankassa ja Singaporessa. Tamili taitaa olla kulttuurisesti merkittävin dravidakielten eli Intian indoeurooppalaisia kieliä edeltävien kielten edustaja, vaikka en uskalla sanoa olisiko se puhujamäärältään suurin (kolme muuta isoa dravidakieltä ovat malajalam, kannada ja telugu). Tamilin kielestä tulee alun perin esimerkiksi sana curry; myös mulligatawny-keiton nimi on tamilia ja tarkoittaa siellä sananmukaisesti ”pippurivettä”. Tamili on kiistämättä yksi vanhimmista yhä samalla nimellä tunnetuista kielistä, mutta nykytamilin kirjakieli – joka perustuu noin 1200-luvulla laadittuun myöhäiskeskitamilin kielioppiin – eroaa paljon sekä vanhemmasta tamilista että nykypuhekielestä. Se, että nykykirjakielenä käytetään 800 vuotta sitten normitettua kielimuotoa, on vaikuttavaa, mutta ei kovin poikkeuksellista. Jostain syystä arabia ei ole päässyt tälle vanhimpien kielten listalle, vaikka klassinen arabia – johon nykyinen kirjakieli perustuu – on ainakin yhtä vanha kuin Koraani, ja Koraani on ainakin yhtä vanha kuin profeetta Muhammad, joka eli vuoden 600 jKr molemmin puolin.

Liettuan luokittelu ”vanhaksi” kieleksi perustuu siihen, että liettuan kielioppi – taivutusjärjestelmä nyt ainakin – on hyvin vanhakantainen ja muistuttaa indoeurooppalaista kantakieltä enemmän kuin pakasta nykäisty eurooppalainen kieli. Toisaalta kuitenkin liettuan kirjakieli on vain viitisensataa vuotta vanha, ja liettuan eriytyminen latviastakin tapahtui vasta suhteellisen myöhään – nykyään ne ovat kuitenkin täysin erilaisia eivätkä niiden puhujat saa paljoa tolkkua toisistaan.

Liettuan läheisyys oletettuun indoeurooppalaiseen kantakieleen on toki vaikuttavaa, mutta on kysyttävä, oliko muna kanan edellä vai päin vastoin. Indoeurooppalainen kantakieli muistuttaa liettuaa siksi, että indoeurooppalainen kantakieli on teoreettinen rakennelma, jonka kyhäämisessä liettuan kielellä on ollut merkittävä rooli. On kuitenkin täysin mahdollista, että jostain autiomaan hiekasta löytyy tynnyrillinen tekstejä tähän asti tuntemattomalla, mutta kiistatta indoeurooppalaisella kielellä, joka muuttaa hyvin merkittävästi käsityksiämme kielikunnan historiasta – jopa siinä määrin, että liettuan perusteella laaditut rekonstruktiot eivät enää vaikutakaan niin päteviltä. Vaikka liettua onkin säilyttänyt paljon vanhaa ainesta, siitä on mm. kadonnut kokonaan neutrisuku, joka sentään on säilynyt saksassa ja ruotsissakin (ruotsin en-suku on maskuliinin ja feminiinin yhteensulautuma). Liettuan sanavarastossa on myös paljon puolan vaikutusta.

Persian nykyinen kirjakieli taas on syntynyt vasta muslimivalloituksen jälkeen ja sen tuloksena, kun persia on omaksunut arabialaiset aakkoset ja paljon arabialaista lainasanastoa. Kielen aikaisempi historia ei siksi kuulu nykypersian yhteyteen ollenkaan. Ihmettelen edelleen, millä kriteereillä persia kelpaa tähän listaan mutta arabia ei.

Islanti on toki hyvin vanhakantainen kieliopiltaan ja sanavarastossakin on hyvin vähän vieraita vaikutteita. Islantilaiset voivat yhä lukea ja ymmärtää vanhaa saagakirjallisuuttaan. Islannin kieli kuulostaa kuitenkin aivan erilaiselta kuin muut skandinaaviset kielet, eikä tässä ole kyse vain siitä, että ne ovat kehittyneet omaan suuntaansa. Islannista on kadonnut ruotsin ja norjan ”kiekaisu”, ja islannin vokaalijärjestelmässä on tapahtunut yhtä ja toista omanlaistaan: i ja y ovat sulautuneet yhteen, samoin alkuperäinen pitkä ä ja ö, joista on tullut ai-diftongi (!).

Makedonia on nyt sitten jo aivan nolo tapaus. Makedonian kirjakieli ei nykyisellään ole sataa vuottakaan vanha, ja makedonian yhteys vanhaan kirkkoslaaviin on hyvin hatara, koska sen (kuten myös bulgarian) kielioppi on Balkanin kielten keskinäisen vuorovaikutuksen vuoksi muuttunut aivan eri suuntaan kuin muiden slaavilaisten kielten. Substantiivit ovat menettäneet sijamuotonsa, mutta verbeille on kehittynyt koko joukko uusia liittomuotoja, joilla ei ole mitään vastinetta esimerkiksi venäjässä. Makedonian kirjakieli perustuu läheisesti puhekieleen ja juuri kirkkoslaavilaisuuksia pyritään välttämään. Puheet makedoniasta ikivanhana kielenä ovat siis täysin perusteettomia.

Baskin luonnehtiminen vanhaksi kieleksi on sikäli perusteltua, että baski edustaa indoeurooppalaisia kieliä edeltäneitä Euroopan kieliä. Baskin kirjalliset perinteet ovat kuitenkin melko tuoreita, ja baskin sanavarasto ja sananmuodostusoppikin ovat saaneet valtavasti vaikutteita romaanisista naapurikielistä ja latinasta.

Suomi selitetään vanhaksi kieleksi sillä perusteella, että suomessa on muinaisen äänneasunsa säilyttäneitä germaanisia lainoja kuten kaunis (skön, schön) ja kuningas (kung, konung, König, king). Jutussa väitetään, että suomen äiti on germaanilaisperäinen, mutta kadonnut germaanikielistä, ja tämähän on ihan totta (sille löytyy vastine vain gootista). Mutta sitten heitetään, että kuningas olisi myös kadonnut germaanikielistä, ja tämähän sitten on aivan hölynpölyä: ei se ole kadonnut, se elää edelleen sellaisissa sanoissa kuin englannin king. Kirjallisen perinteensä perusteella suomi ei ole vanha kieli, vaan hyvää eurooppalaista keskitasoa: aika monen muunkin kielen kirjallinen perinne alkaa uskonpuhdistuksen ajoista.

Georgia on jo parempi ehdokas, koska sillä on hyvin pitkät kirjalliset perinteet. Muuta perustetta georgian ”vanhuudelle” ei sitten olekaan, koska georgia on muuttunut vuosisatojen saatossa paljon, eikä kielen muinaismuotoja nykykielestä käsin välttämättä ymmärrä. Georgian sanavarasto on myös hyvin kansainvälinen ja täynnä niin läntistä kuin itäistäkin lainatavaraa. Kielen kielioppi on erittäin omintakeinen ja mutkikas, mutta sanastosta suuri osa niin tuttua, että sen pitäisi jo rohkaista georgiaa opiskelemaan.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä joukossa on iiri, Irlannin kansalliskieli. Iirinkin kirjalliset perinteet ovat hyvin vanhat, mutta nykyiirin osaaja ymmärtää iiriä vain nelisen vuosisataa taaksepäin. Iirin vanhimmat muodot ovat nykyiirin puhujalle käsittämättömiä, ja myös ns. klassinen iiri 1100-luvulta 1600-luvulle on varsin vaikeaa.

Miten sitten on Euroopan tunnettujen sivistyskielten laita, ovatko ne ”nuoria” kieliä? Englannin kirjalliset perinteet ulottuvat jonnekin vuoden 650 tienoille. Toki silloin ennen vanhaan kirjoitettiin muinaisenglantia, joka on kovin erinäköinen kieli kuin tämä nykyinen, mutta niinpä myös muinaisiiri, muinaisgeorgia ja muinaistamili ovat aika lailla käsittämätöntä tavaraa nykykielten puhujille. Englannin sanavarasto on täynnä lainatavaraa latinasta ja vanhasta ranskasta, mutta georgia ja baski ovat myös lainanneet paljon muualta. Ja kyllä englannistakin löytyy sellaista, mikä on kadonnut muista germaanisista kielistä – esimerkiksi ”sotaa” tarkoittava war on englannin lisäksi säilynyt vain lainasanana romaanisissa kielissä (guerre, guerra). Myös englannin oikukas oikeinkirjoitus on merkki ”vanhasta” kielestä – ”uusilla” kielillä on yleensä äänteenmukaisempi kirjoitustapa.

Ranska, monien kielten maa

Ranska on ainakin vallankumouksen ajoista asti tunnettu viralliselta politiikaltaan ankaran yksikielisenä maana, jossa muita kieliä kuin standardiranskaa katsotaan nenänvartta pitkin. Tämä on koskenut sekä ranskan murteita, ranskan läheisiä sukukieliä että aivan muita kieliä – kaikista on käytetty nimeä patois. Mutta todellisuudessa Ranskassa on puhuttu tai puhutaan yhä monia vähemmistökieliä. Näitä ovat:

Hollanti, tai flaami jos niin haluatte – Belgiassa puhutut flaamimurteet, jotka eivät välttämättä ole alankomaalaisille suoraan ymmärrettäviä, jatkuvat Ranskan puolelle rajaa, jos kohta ovatkin kirjallisen viljelyn puutteessa katoamaan päin. Esimerkiksi sotayhteyksistä tunnettu paikannimi Dunkerque ei näytä aivan ranskalaiselta k-kirjaimineen, ja sen taustalla onkin hollanninkielinen muoto Duinkerke. Saksasta tai saksaksi kääntävien kannattaa huomata, että paikkakunnan nimellä on saksalainen muoto Dünkirchen; englanniksihan se on Dunkirk. Paikallinen flaamin murre on nykyään katoamassa, eikä Ranskan valtio edelleenkään suhtaudu siihen kovin myönteisesti. Puhujia on muutama kymmenen tuhatta.

Saksa. Kun puhutaan saksasta Ranskan alkuperäiskielenä, puhutaan Elsassin (Alsace) ja Lothringenin (Lorraine) maakuntien murteista. Kuten pohjois-Ranskan flaamilaismurteet, nämäkin ovat usein jääneet vaille kirjallista tai sivistyksellistä viljelyä, villeiksi murteiksi, joiden puhujat eivät välttämättä osaa ilmaista itseään standardisaksaksi. Elsassin murteista suurin osa kuuluu saksan murremaantieteessä ryhmään, josta käytetään nimeä Oberrheinalemannisch eli ylä-Reinin alemanni; alemannimurteita ovat mm. Sveitsin saksan murteet, mutta elsassilaismurteen lähin sukulainen on Badenin murre, jota puhutaan heti Saksan rajan toisella puolella. Tarkkaan ottaen kaikki Elsassin saksalaiset murteet eivät ole ylä-Reinin alemannia; esimerkiksi Sveitsin-vastaisella rajalla murre on samaa alemannia kuin Sveitsissä.

Lothringenin murteet ovat jo keskisaksaa. Eräät niistä ovat läheisintä sukua Luxemburgin murteelle, jolla itsenäisen valtion kielenä on oma kirjallinen perinteensäkin, vaikka Luxemburgissa tietysti käytetään myös paljon standardisaksaa. Sekä Elsassissa että Lothringenissa paikallinen saksan murre on häviämässä; maakunnissa on kuitenkin joitakin saksankielisiä kouluja, joissa pyritään standardisaksan ohella opettamaan myös murretta. Kieli näkyy kuitenkin paikannimissä, jotka ovat usein saksaa ranskalaisessa asussa: Strasbourg/Strassburg, Mulhouse/Mülhausen, Haguenau/Haugenau, Schiltigheim (sama ranskaksi ja saksaksi), Sélestat/Schlettstadt, Thionville/Diedenhofen, Sarreguemines/Saargemünd… Myös Metz on alkujaan saksankielinen paikannimi.

Elsassin ja Lothringenin vanhojen murteiden katoaminen käytöstä on tietysti yhteydessä viime vuosisadan rankkoihin historiallisiin kokemuksiin. Yhtäältä ranskalaiset vallanpitäjät ovat pitäneet saksan tai sille sukua olevien murteiden puhumista maanpetoksellisena, toisaalta saksalaiset – erityisesti natsiaikaiset – viranomaiset ovat paheksuneet aidon murteen ranskalaisia lainasanoja ja pyrkineet korvaamaan ne puhtaalla saksalla.

Normanni, pikardi, gallo ym. Ranskassa on perinteisesti erotettu pohjoiset ”oïl-kielet” ja eteläiset ”oc-kielet” sen mukaan, mitä sanaa paikallisissa romaaneissa kielimuodoissa on käytetty merkityksessä ”kyllä”. Standardiranskaksi sanotaan oui, kuten kaikki ranskaa osaamattomatkin tietävät, ja se on siis oïl-kieli. Kaikki Pohjois-Ranskan kielimuodot eivät kuitenkaan ole suoraan ymmärrettäviä standardiranskasta käsin, ja joidenkin käyttöä on pyritty edistämään siltä pohjalta, että ne olisivat eri kieliä. Kaikkien osalta tämä toki ei ole uskottavaa; esimerkiksi kirjoitetussa pikardissa käytetään k:ta c:n sijasta sellaisissakin yhteyksissä, joissa c:tä tuskin äännettäisiin muulla tavalla, ja gallon oikeinkirjoitus taas on ilmeisesti pyritty tekemään mahdollisimman erinäköiseksi kuin ranskan. Normannin (normandian) kielellä on ehkä paremmat perusteet erillisyyteen kuin muilla oïl-kielillä, koska sillä on merkittäviä kirjallisia perinteitä jo vuosisatojen takaa; toisaalta se ei kirjallisessa muodossaan ole kovin käsittämätöntä ranskan osaajalle, joten vanha normandialainen kirjallisuus voidaan laskea osaksi ranskalaista perinnettä.

Provensaali, oksitaani jne. Toisaalta eteläisen Ranskan oc-kieli muistuttaa enemmän katalaania kuin ranskaa, ja sillä on keskiajalta saakka vahvoja kirjallisia traditioita. Provensaali oli myöhäiskeskiajan trubaduurien kieli – koko sana trubaduuri on itse asiassa provensaalia, truveeri taas viittaa samantyyppisen perinteen pohjoisranskalaisiin edustajiin. Provensaali ja oksitaani ovat pitkälti samaa tarkoittavia termejä, mutta provensaali viittaa enemmänkin Provencen maakunnan murteeseen ja sen aikoinaan vaikutusvaltaiseen kirjallisuuteen, oksitaani taas kaikkiin eteläranskalaisiin nykymurteisiin. Provensaalinkielistä kirjallisuutta on edistänyt aikoinaan Nobelillakin palkittu runoilija Frédéric Mistral, mutta hänenkään toimintansa ei ole pystynyt pysyvästi parantamaan oksitaanin asemaa. Kieli on pitkällä aikavälillä sukupuuttouhan alainen kokonaisuudessaan, eräitä murteita häviäminen uhkaa jo akuutisti.

Paikallisella oksitaanin murteella on Ranskan ulkopuolella virallinen asema Espanjassa, Kataloniaan kuuluvassa Aranin laaksossa. Tämä kuuluu kielen gascognelaisiin murteisiin, jotka ovat menettäneet latinan sananalkuisen f-äänteen, aivan kuten espanjakin.

Arpitaani. Arpitaani eli frankoprovensaali on romaaninen kieli kuten provensaali, ja sitä voi pitää pohjoisranskalaisten kielimuotojen ja oksitaanin välimuotona. Arpitaanin puhuma-alue sijoittuu ennen muuta itäiseen Ranskaan, mutta myös naapurimaihin. Sveitsissä arpitaanin puhujat mielletään ranskankielisiksi ja he käyttävät sivistyskielenään ranskaa, joka on tunnetusti yksi paikallisista virallisista kielistä. Italiassa arpitaania puhutaan Aostan laaksossa, joka on virallissti kaksikielinen, mutta toinen virallinen kieli ei sielläkään ole arpitaani, vaan ranska. Arpitaania ei Italiassa kuitenkaan vainota, vaan sillä on laissa suojeltu asema.

Katalaani. Katalaania eli katalonian kieltä puhutaan Ranskassa itäisten Pyreneiden maakunnassa, jonka pääkaupunki on Perpignan. Kielellä on jonkinlainen maakunnallinen asema, mutta täysivaltainen virallinen kieli se ei Ranskassa ole eikä oikein voisikaan olla, koska maan perustuslaki sallii ainoastaan ranskan. Espanjan puolella katalaanilla on suhteellisen vahva ja hyvä asema; virallinen kieli se on myös Andorran pikkuvaltiossa.

Baski. Kaikki tietävät, että baski on mielettömän vaikea kieli; täällä Suomessa nämä puheet tuntuvat kuitenkin liioitelluilta, koska suurin osa väitetystä hankaluudesta on samanlaista kuin meidän kielessämme, esimerkiksi sijamuotojen runsautta. Baski on ilmeisesti viimeinen jäänne ennen indoeurooppalaisia kieliä läntisessä Euroopassa puhutuista kielistä, eikä sillä ole muita todettuja sukukieliä kuin muinainen akvitaani. Akvitaanista tiedetään hyvin vähän, lähinnä paikannimistöä ja jumalten nimiä, mutta se mitä akvitaanista tiedetään onkin sitten niin aukottomasti selitettävissä baskiksi, että ”baskin sukukielen” sijasta se  voidaan vaikeuksitta luokitella muinaisbaskiksi tai baskin edeltäjäkieleksi.

Ranskan baskimurteet eroavat jonkin verran Espanjan puolella puhutuista. Ranskan baskit ovat perinteisesti käyttäneet kirjakielenään yhtä vahvimmista murteistaan, mutta näyttää siltä, että hekin ovat käytännön syistä kääntymässä Espanjan puoleisen standardikielen, ns. euskara batuan, kannattajiksi.

Baskilla ei ole virallista asemaa Ranskassa, mutta sekä Espanjan että Ranskan puolella mm. baskinkielisen kouluopetuksen saatavuus on vaihtelevaa, ja on vaikea sanoa, kummassa maassa asiat ovat näiltä osin huonommin. Espanjan puolella asiat ovat kuitenkin paremmin lainsäädännöllisestä näkökulmasta.

Bretoni. Bretoni on läheistä sukua walesin (kymrin) kielelle, ja kuten nimikin osoittaa, bretoni ei ole voittamattomien gallialaisten viimeinen jäänne, vaikka Goscinny ja Uderzo sijoittivatkin Asterixin ja Obelixin kotikylän Bretagneen, silloiseen Armoricaan. Ehei, bretonin kieli on muuttanut Bretagneen Britannian puolelta, ja siksi niemimaalla on tuollainen nimikin. Bretonilla on yhä parisataa tuhatta puhujaa, ja se on paljon kelttikielelle. Kulttuurityötä on kuitenkin haitannut sekä murteiden kirjavuus että monet erilaiset oikeinkirjoitusstandardit.

Pitäisikö goottien opetella puhumaan goottia?

Goottikulttuuri on suosittua, mutta liittyy nimeltään enemmänkin ns. goottilaiseen kauhukirjallisuuteen kuin Asterixinkin sivuilta tuttuun goottikansaan. Gootit olivat varhainen germaaninen heimo, jonka kielellä on ollut huomattava merkitys kielitieteelle, ennen muuta tietysti germaanikielten tutkimukselle. Goottien kieli kuoli sukupuuttoon Länsi-Euroopassa jo varhain, mutta Krimin niemimaalla puhuttiin vielä 1600-luvulla germaanista kieltä, jota jotkut pitivät alkuperäisen gootin viimeisenä kehitysvaiheena. Nykyisen käsityksen mukaan kyseessä kuitenkin oli lännempää tulleiden muuttajien kieli, johon toki gootin kielen jäänteet Krimillä jättivät omat vaikutteensa.

Gootin kieltä on sikäli mahdollista opetella jossain määrin jopa puhumaan, että gootiksi on olemassa kirjallisuutta. Tosin jota kuinkin ainoat merkittävät gootinkieliset tekstit ovat raamatunkäännöksiä. Koko Raamattua gootiksi ei ole saatavilla, mutta huomattava osa Uudesta Testamentista kylläkin, sekä ilmeisesti joitakin katkelmia Vanhasta. Näyttää kyllä siltä, että käännös ei ole kovin hyvää goottia, koska se noudattaa kreikankielisen alkutekstin lauserakenteita hieman liian tarkasti. Valitettavasti ”aitoa”, syntyperäisten puhujien goottia ilman vierasta vaikutusta ei juuri ole säilynyt.

Krimin niemimaalla kerrotaan vielä 1500-luvulla puhutun germaanista kieltä, jota on epäilty gootiksi. Sen sukulaisuus raamatungootinnosten kieleen ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, ja on mahdollista, että se on lännempää tulleiden germaanista kieltä puhuneiden vaeltajien kieli, joka on ehkä saanut jotain vaikutteita Krimillä aiemmin oikeastikin puhutusta gootista. Raamattugootin ja Krimin gootin sukulaisuuden selvittämistä haittaa sekin, että Krimin gootista on jäljellä vain joitakin muistiinpanoja sekä mahdollisesti lainasanoja krimintataarien kielessä.

Kieliä Kiinassa

Kaikki tietävät kiinan kielestä ainakin sen, että sitä kirjoitetaan hyvin omanlaisillaan kirjaimilla, että sävelkorko eli tooni on kiinassa yhtä tärkeä kuin äänteet ja että kiinassa on monia murteita, joita voi pitää suorastaan erillisinä kielinä. Kiina kuuluu kiinalais-tiibetiläisiin kieliin ja on epäilemättä tämän kieliperheen puhutuin kieli, tai kieliryhmä.

Kiinan kielen virallinen muoto tunnetaan mandariinikiinan nimellä, jos kohta mandariinikiina on laajempi käsite ja siihen lasketaan pohjoiskiinalaiset murteet yleensä. Pohjois-Kiinassa murre-erot ovat tasoittuneet osittain maantieteellisten olojen vuoksi, osittain vieraiden valloittajien vaikutuksesta – sekä mongolit, džürtšit että mantšut tulivat Kiinaan pohjoisesta ja mylläsivät siinä sivussa yhteiskunnan ohella kieliolojakin. Mandariinikiinallakin on omat sisäiset murre-eronsa, joita havainnollistaa erinomaisesti Pekingin nimen muuttuminen Beijingiksi. Vanha länsimainen nimi Kiinan pääkaupungille, Peking, perustuu näet Nanjingin (tai Nankingin!) tapaan ääntää mandariinikiinaa; mutta pekingiläinen ääntämys (siis ei -king, vaan -jing!) sivuutti sen käytöstä standardikielenä 1800-luvulta alkaen.

Kiinan kielen kirjoitus on muuttunut vuosituhansien saatossa paljon, mutta sen vanhimmat varmasti tunnetut muodot ovat noin kolmen tuhannen vuoden takaa: nämä ovat ns. oraakkeliluihin maagisessa ennustustarkoituksessa kaiverrettuja merkkejä, jotka eroavat paljon nykyisistä kiinalaisista kirjaimista. Ne muistuttavat jonkin verran sitä kirjoitustyyliä, jolla Kiinassa on myöhemmin ollut tapana kaivertaa esimerkiksi sinettejä. Oraakkeliluiden merkit ovat vielä hyvin kuvakirjoitusmaisia, mutta tunnistettavasti osa samaa kehitysvaiheiden ketjua kuin nykyiset kiinalaiset merkit.

Kiinalaiset kirjaimet sisältävät nykyään sekä äänteellisiä että kuvakirjoituselementtejä, mutta kiinan eri muotoja on mahdollista kirjoittaa myös latinalaisilla kirjaimilla. Tällöin sävelkorko merkitään ns. diakriittisillä merkeillä, joita standardimandariinille tarvitaan neljä (kiinan ns. murteissa eri tooneja voi olla vielä enemmänkin). Näitä vastaavat toonit ovat tasaisen korkea, äkkiä nouseva, äkkiä laskeva ja ”alhaalta koukkaava”, joka ensin laskee ja sitten nousee. Viides sävelkorko on neutraali. Tosin on olemassa sellainen ilmiö kuin tonaalinen sandhi eli sävelkoron lausefonetiikka. Tämä tarkoittaa, että sanan – erityisesti painottoman kieliopillisen partikkelin – tooni voi muuttua seuraavan sanan koron vaikutuksesta.

Silloin kun standardimandariinia on tarvis kirjoittaa näillä meidän latinalaisilla aakkosillamme, käytetään nykyään mieluiten pinyin-järjestelmää, joka on kiinalaisten itse kehittämä. Aikaisemmin käytössä oli koko joukko erilaisia järjestelmiä, joista tunnetuin oli brittiläisten sinologien kehittämä Wade-Gilesin siirrekirjoitus. Myös kiinan ns. murteille on kehitetty omia siirrekirjoitusjärjestelmiä suorastaan riesaksi asti: esimerkkeinä tarvitsee vain mainita kantoninkiinan jyutping-kirjoitus, min nan -kiinan peh-oe-ji -järjestelmä ja hakka-kiinan phak-fa-su. Useiden yksittäisille murteille laadittujen kirjoitusjärjestelmien takana ovat kristilliset kirkot ja lähetystyöntekijät, jotka ovat pyrkineet levittämään evankeliumia kiinan murteilla.

Sellainenkin järjestelmä on kuin bopomofo. Se on puhtaasti äänteisiin perustuva tapa kirjoittaa standardimandariinia, mutta sen käyttämät merkit ovat kiinalaisia kirjoitusmerkkejä tai niiden johdannaisia. Bopomofoon kuuluu vain muutama kymmenen merkkiä, siinä missä varsinaisten kiinalaisten kirjoitusmerkkien määrä lasketaan tuhansissa; bopomofo-merkkejä käytetään siksi apuna tiedonsyötössä, koska ne vaativat paljon pienemmän näppäimistön kuin oikeat kiinalaismerkit. Bopomofo ei ole enää käytössä manner-Kiinassa, mutta Taiwanissa se on yhä suosittua. Tiedonsyötön lisäksi sitä hyödynnetään apuvälineenä sekä lasten että ulkomaalaisten kiinan opiskelijoiden opettamisessa.

Kiina on periaatteessa yksitavuinen ja taivutukseton kieli, mutta käytäntö on aina eri asia kuin teoria – kaksitavuiset, selventävät yhdyssanat ovat nykykiinassa tavallisia, ja heikkopainoiset, sävelkorkonsakin menettäneet kieliopilliset partikkelit saattavat jo käyttäytyä lähes taivutuspäätteen tavoin. Lauseopin tunnetuimpia piirteitä on erityisten mittasanojen sijoittaminen lukusanojen jälkeen: kiinaksi ei oikein voi sanoa ”kaksi lehmää”, vaan tyypillinen kiinalainen ilmaisutapa kääntyisi suomeksi paremmin muodossa ”kaksi päätä lehmiä” tai ”kaksi päätä karjaa”.

Meidän mielestämme kiina on hyvin eksoottinen kieli, mutta itse asiassa sen monet piirteet ovat alueellaan aika tavallisia kielikuntarajojenkin yli. Esimerkiksi tuo mittasanojen käyttö lukusanojen jäljissä esiintyy mm. malaijin/indonesian kielessä, joka ei ole kiinalle mitään sukua. Taivutuksettomuus ja sävelkoron merkitys on sekin tavallista Kaukoidän kielissä, mutta alueelta löytyy myös sellaisia tapauksia kuin japani ja korea, jotka eivät ole tonaalisia ja joilla on hyvinkin mutkikas taivutusjärjestelmä.

Kiinan mandariinista poikkeavat kielimuodot tai ns. murteet, kuten kantoninkiina ja min nan -kiina, ovat levinneet ulkomaisiin kiinalaissiirtokuntiin asti, koska niitä sattumoisin puhutaan juuri siinä kohdassa Kiinaa, josta on parhaat yhteydet ulkomaille, eli maan kaakkoisrannikolla. ”Murteiden” suuria eroja voi havainnollistaa helposti sillä, että suuri Xiamenin rannikkokaupunki tunnetaan lännessä paremmin nimellä Amoy. Kyseessä on sama nimi, mutta siinä missä kirjoitustapa Xiamen perustuu standardimandariiniin, Amoy viittaa min nan -kiinan paikallisen alamurteen käyttämään ääntämistapaan.

Mandariinikiinassakin on omat omituiset alamuotonsa. Esimerkiksi kiinankielisillä muslimeilla, ns. hui-kansalla, on oma sanastonsa ja omat puhetapansa, jotka erottavat heitä muista mandariinikiinan käyttäjistä. Yksi hui-kiinan muoto, dungan, on entisessä Neuvostoliitossa standardisoitu omaksi kirjakielekseen, jota kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla. Kiinasta dunganin puhuma-alueille saapuvat vierailijat eivät välttämättä ymmärrä tätä kieltä, mutta vaikeudet johtuvat ennen muuta turkkilaiskielistä ja venäjästä dunganiin omaksutuista lainasanoista. Dungan on läheisintä sukua Gansun maakunnassa puhutulle mandariinin alamurteelle.

Yleensä uskotaan, että ”kiinassa ei ole ärrää”. Itse asiassa standardimandariinissa on, mutta ainoastaan tavun lopussa; tämä ärrä on ns. retrofleksiäänne, eli se lausutaan kieli taaksepäin pyöristettynä ja muistuttaa englantilaisen hienostoääntämisen sananalkuista ärrää. Pekingiläisten murteeseen tai slangiin kuuluu tämän sananloppuisen ärrän levittäminen yhteyksiin, joihin se ei standardikielessä kuulu. Luultavasti muut kiinalaiset irvailevat mielellään tälle ääntämistyylille silloin kun pekingiläisiä ei ole kuulomatkan päässä.

Kiinan kansalaisista suuri enemmistö puhuu jonkinlaista kiinan kielen muotoa äidinkielenään, mutta maassa on tietysti paljon muitakin kieliä. Tiibetin kieli on merkittävä kirjallisuus- ja sivistyskieli, jolla on pitkä historia, mutta myös tiibetillä on useita toisistaan niin paljon eroavia puhuttuja murteita, että se on pikemminkin kieliryhmä kuin kieli – perinteinen kirjakieli toki yhdistää eri murteiden puhujia. Tiibetin kieli tai tiibetiläiskielet ovat sukua kiinalle, ne ovat oikeastaan toinen oksa samassa sukupuussa. Tiibetin kieli eroaa kiinasta kielioppinsa osalta erittäin paljon: tiibetillä on rikas taivutusjärjestelmä, ja vaikka eräät murteet ovatkin kehittäneet sävelkorkojärjestelmän, tiibet ei periaatteessa ole tonaalinen kieli. Tiibetiä kirjoitetaan omalla aakkostolla, joka on periaatteessa ääntämisen mukainen – mutta nykyään puhutut murteet ovat tosiasiassa hyvin kaukana oikeinkirjoituksesta. Tiibetiläismurteita – tai -kieliä – puhutaan myös Kiinan ulkopuolella: Bhutanin virallinen kieli dzongkha on oikeastaan yksi tiibetin ”murre”.

Kiinassa puhutaan myös tailaisia kieliä – ”thain kieli” on Thaimaan virallinen kieli, mutta ”tailaiset kielet” ilman h:ta ovat thain sukukielet. Tärkein Kiinassa puhuttu tailainen kieli on ehkä zhuang (eli kielen omalla kirjoitustavalla cuengh), mutta oikeastaan koko nimitys ”zhuang” taitaa olla vain kaatoluokka jota kuinkin kaikille Etelä-Kiinan maaseudulla puhutuille tailaisille kielille, koska tässäkin tapauksessa ”kieli” on ryhmä keskenään melko lähisukuisia murteita, jotka kuitenkaan eivät välttämättä ole toistensa puhujille välittömästi ymmärrettäviä. Useammalle kuin yhdelle zhuangin muodolle on kehitetty latinalaisiin aakkosiin perustuva kirjakieli, mutta on olemassa myös ns. sawndip, perinteinen järjestelmä zhuangin kirjoittamiseksi kiinalaisilla merkeillä. Zhuang muistuttaa yleisiltä piirteiltään – kielitypologialtaan – kiinaa olemalla pitkälti yksitavuinen, tonaalinen kieli. Sävelkorko näytetään kirjoitetussa zhuangissa tavun lopussa olevalla ylimääräisellä kirjaimella; kielen nimessä cuengh h on tällainen pelkästään toonia merkitsevä kirjain. Aikaisemmin toonit ilmaistiin yksittäisellä kyrillisellä kirjaimella, kun taas muu osa sanaa oli latinalaisilla aakkosilla.

Kiina oli pitkään mantšukansasta polveutuvan dynastian hallitsema, mutta keitä sitten olivat mantšut? Pohjois-Kiinan Mantšurian, eli nykyisen aluejaon mukaan Heilongjiangin, alkuperäisiä asukkaita. He puhuivat tunguusilaista kieltä – tunguusikielet ovat nykyään pieniä, katoamassa olevia kirjakielettömiä kieliä, eikä mantšullakaan mene hyvin. Itse asiassa mantšudynastiakin omaksui hovikielekseen kiinan ja kiinalaistui, eikä Pohjois-Kiinan varsinainen mantšukansakaan enää puhu vanhaa kieltään, vaikka monet aktivistit opiskelevatkin sitä nykyään. Oikeastaan ainoa elävä jäänne tästä kielestä on shibo- tai xibe-nimellä tunnettu mantšumurre tai lähisukukieli, jota puhutaan Kiinan länsiosassa Xinjiangissa, kaukana Heilongjiangista: sinne asutettiin nimittäin vuosisatoja sitten joukko tätä kieltä puhuvia sotilassiirtolaisia. Tunguusikielten tapaan mantšu on taivutukseltaan rikas kieli ja siksi aivan erilainen kuin kiina. Tunguusikielet ovat oma kielikuntansa, mutta ns. altailaisen hypoteesin puitteissa niitä on koetettu liittää mongoli- ja turkkilaiskieliin.

Kiinassa puhutaan tietysti sekä mongoli- että turkkilaiskieliä. Mongolian mongoli käyttää kyrillisiä aakkosia, mutta Kiinassa mongolikielten tai -murteiden puhujat kirjoittavat edelleenkin klassisin mongolikirjaimin, pystysuoraan. Tämä kirjoitusjärjestelmä on muuten pitkälti sama kuin mantšun. Mongolikielissä on paljon taivutus- ja johtopäätteitä kuten turkkilaiskielissä, suomalais-ugrilaisista puhumattakaan, ja mongolikieliin kuuluu myös vokaalisointu; verbeillä ei mongolissa kuitenkaan ole persoonapäätteitä. Kaikki mongolikielet ovat läheistä sukua keskenään ja enimmäkseen myös toistensa puhujille ymmärrettäviä; monet tutkijat ovatkin sitä mieltä, että ne ovat pohjimmiltaan yhden kielen murteita. Osa Kiinan mongoleista on pieniä erillisryhmiä, mutta varsinaisen mongolin kielen puhuma-alue ulottuu Mongoliasta suoraan Kiinan puolelle, ns. Sisä-Mongoliaan, joka on Kiinassa oma hallintoalueensa pääkaupunkinaan Hohhot (aiemmissa suomalaisissa karttakirjoissa myös Huhehot).

Kiinan turkkilaiskielistä tärkein on Xinjiangissa puhuttu uiguuri, joka on läheistä sukua Kazakstanin ja Kirgistanin kielille – klassisen musiikin ystävät muistavat, että Suomessakin aikoinaan kiinnitettynä ollut oopperasopraano Dilber on uiguuri. Pienempiäkin turkkilaiskieliä maassa puhutaan; juguureiksi tai keltauiguureiksi kutsuttu etninen ryhmä jakaantuu turkkilaiskieltä ja mongolikieltä puhuviin alaryhmiin. Sekä juguurikieliä että hyvin kiinalaisvaikutteista, mutta turkkilaisperäistä salarin kieltä puhutaan pohjoiskiinalaisessa Gansun maakunnassa.

Kiinasta ja sen naapurimaista tunnetaan myös kielikunta, jota kiinalaiset kutsuvat nimellä miao-yao ja kaikki muut hmong-mien. Nämä kielet eivät useimpien kielitieteilijöiden mielestä ole sukua kiinalle (kiinalaiset taas tapaavat olla eri mieltä), mutta typologisesti ne ovat kiinan kaltaisia: sanat ovat yksitavuisia ja tonaalisia, kielioppi on analyyttinen ja päätteetön. Murteiden ja kielimuotojen hajanaisuus on haitannut hmong-mien -kielten puhujien sivistystyötä; ainakin osalle hmongeista on saatu kehitettyä latinalaisiin kirjaimiin perustuvia kirjakieliä. Lisäksi on olemassa pahawh-kirjoitus, lähinnä tavukirjoituksen tyyppinen, jonka Vietnamin ja Laosin rajalla syntynyt hmong-profeetta Shong Lue Yang kehitti omasta päästään, lähinnä uskonnollisen kokemuksen luonteisena visiona.

Kirjoitusperinteiden osalta Kiinan ihmeellisin kieli on kuitenkin nakhi (nashi, naxi), joka on kiinan sukukieli, muttei kuulu kiinan ”murteisiin”, ja sen (sekä sen lähisukulaisten, ns. na-kielten) paikka kiinalais-tiibetiläisten kielten sukupuussa on vielä jossain määrin määrittelemätön. Eräiden tutkijoiden mielestä se kuuluu qiangilaisiin kieliin. Näiden historiallisesti tunnetuin edustaja on tanguutti – tunnetuin siksi, että Tšingis-kaani ansioitui voittamalla ja lakkauttamalla tanguuttien valtakunnan. Naxin kieltä kirjoitetaan dongba-järjestelmällä, joka on puhdasta kuvakirjoitusta; dongba-käsikirjoitukset sisältävät kuitenkin yleensä myös lukuapuna käytettyjä geba-merkkejä, jotka ovat jo oikeaa äänteellistä kirjoitusta. Dongba joutui kulttuurivallankumouksen aikana kommunistien vainoamaksi, mutta nykyään Kiinan hallituskin on herännyt arvostamaan dongba-perinnettä. Dongba-käsikirjoitukset ovat sisällöltään lähinnä rituaalisia ja uskonnollisia. Nakhi ei kielenä ole kuolemassa, mutta kirjoitustaitoiset nakhit käyttävät sivistyskielenään mieluiten kiinaa.