About conlangbloggari

conlangbloggari

Kieliä Kiinassa

Kaikki tietävät kiinan kielestä ainakin sen, että sitä kirjoitetaan hyvin omanlaisillaan kirjaimilla, että sävelkorko eli tooni on kiinassa yhtä tärkeä kuin äänteet ja että kiinassa on monia murteita, joita voi pitää suorastaan erillisinä kielinä. Kiina kuuluu kiinalais-tiibetiläisiin kieliin ja on epäilemättä tämän kieliperheen puhutuin kieli, tai kieliryhmä.

Kiinan kielen virallinen muoto tunnetaan mandariinikiinan nimellä, jos kohta mandariinikiina on laajempi käsite ja siihen lasketaan pohjoiskiinalaiset murteet yleensä. Pohjois-Kiinassa murre-erot ovat tasoittuneet osittain maantieteellisten olojen vuoksi, osittain vieraiden valloittajien vaikutuksesta – sekä mongolit, džürtšit että mantšut tulivat Kiinaan pohjoisesta ja mylläsivät siinä sivussa yhteiskunnan ohella kieliolojakin. Mandariinikiinallakin on omat sisäiset murre-eronsa, joita havainnollistaa erinomaisesti Pekingin nimen muuttuminen Beijingiksi. Vanha länsimainen nimi Kiinan pääkaupungille, Peking, perustuu näet Nanjingin (tai Nankingin!) tapaan ääntää mandariinikiinaa; mutta pekingiläinen ääntämys (siis ei -king, vaan -jing!) sivuutti sen käytöstä standardikielenä 1800-luvulta alkaen.

Kiinan kielen kirjoitus on muuttunut vuosituhansien saatossa paljon, mutta sen vanhimmat varmasti tunnetut muodot ovat noin kolmen tuhannen vuoden takaa: nämä ovat ns. oraakkeliluihin maagisessa ennustustarkoituksessa kaiverrettuja merkkejä, jotka eroavat paljon nykyisistä kiinalaisista kirjaimista. Ne muistuttavat jonkin verran sitä kirjoitustyyliä, jolla Kiinassa on myöhemmin ollut tapana kaivertaa esimerkiksi sinettejä. Oraakkeliluiden merkit ovat vielä hyvin kuvakirjoitusmaisia, mutta tunnistettavasti osa samaa kehitysvaiheiden ketjua kuin nykyiset kiinalaiset merkit.

Kiinalaiset kirjaimet sisältävät nykyään sekä äänteellisiä että kuvakirjoituselementtejä, mutta kiinan eri muotoja on mahdollista kirjoittaa myös latinalaisilla kirjaimilla. Tällöin sävelkorko merkitään ns. diakriittisillä merkeillä, joita standardimandariinille tarvitaan neljä (kiinan ns. murteissa eri tooneja voi olla vielä enemmänkin). Näitä vastaavat toonit ovat tasaisen korkea, äkkiä nouseva, äkkiä laskeva ja ”alhaalta koukkaava”, joka ensin laskee ja sitten nousee. Viides sävelkorko on neutraali. Tosin on olemassa sellainen ilmiö kuin tonaalinen sandhi eli sävelkoron lausefonetiikka. Tämä tarkoittaa, että sanan – erityisesti painottoman kieliopillisen partikkelin – tooni voi muuttua seuraavan sanan koron vaikutuksesta.

Silloin kun standardimandariinia on tarvis kirjoittaa näillä meidän latinalaisilla aakkosillamme, käytetään nykyään mieluiten pinyin-järjestelmää, joka on kiinalaisten itse kehittämä. Aikaisemmin käytössä oli koko joukko erilaisia järjestelmiä, joista tunnetuin oli brittiläisten sinologien kehittämä Wade-Gilesin siirrekirjoitus. Myös kiinan ns. murteille on kehitetty omia siirrekirjoitusjärjestelmiä suorastaan riesaksi asti: esimerkkeinä tarvitsee vain mainita kantoninkiinan jyutping-kirjoitus, min nan -kiinan peh-oe-ji -järjestelmä ja hakka-kiinan phak-fa-su. Useiden yksittäisille murteille laadittujen kirjoitusjärjestelmien takana ovat kristilliset kirkot ja lähetystyöntekijät, jotka ovat pyrkineet levittämään evankeliumia kiinan murteilla.

Sellainenkin järjestelmä on kuin bopomofo. Se on puhtaasti äänteisiin perustuva tapa kirjoittaa standardimandariinia, mutta sen käyttämät merkit ovat kiinalaisia kirjoitusmerkkejä tai niiden johdannaisia. Bopomofoon kuuluu vain muutama kymmenen merkkiä, siinä missä varsinaisten kiinalaisten kirjoitusmerkkien määrä lasketaan tuhansissa; bopomofo-merkkejä käytetään siksi apuna tiedonsyötössä, koska ne vaativat paljon pienemmän näppäimistön kuin oikeat kiinalaismerkit. Bopomofo ei ole enää käytössä manner-Kiinassa, mutta Taiwanissa se on yhä suosittua. Tiedonsyötön lisäksi sitä hyödynnetään apuvälineenä sekä lasten että ulkomaalaisten kiinan opiskelijoiden opettamisessa.

Kiina on periaatteessa yksitavuinen ja taivutukseton kieli, mutta käytäntö on aina eri asia kuin teoria – kaksitavuiset, selventävät yhdyssanat ovat nykykiinassa tavallisia, ja heikkopainoiset, sävelkorkonsakin menettäneet kieliopilliset partikkelit saattavat jo käyttäytyä lähes taivutuspäätteen tavoin. Lauseopin tunnetuimpia piirteitä on erityisten mittasanojen sijoittaminen lukusanojen jälkeen: kiinaksi ei oikein voi sanoa ”kaksi lehmää”, vaan tyypillinen kiinalainen ilmaisutapa kääntyisi suomeksi paremmin muodossa ”kaksi päätä lehmiä” tai ”kaksi päätä karjaa”.

Meidän mielestämme kiina on hyvin eksoottinen kieli, mutta itse asiassa sen monet piirteet ovat alueellaan aika tavallisia kielikuntarajojenkin yli. Esimerkiksi tuo mittasanojen käyttö lukusanojen jäljissä esiintyy mm. malaijin/indonesian kielessä, joka ei ole kiinalle mitään sukua. Taivutuksettomuus ja sävelkoron merkitys on sekin tavallista Kaukoidän kielissä, mutta alueelta löytyy myös sellaisia tapauksia kuin japani ja korea, jotka eivät ole tonaalisia ja joilla on hyvinkin mutkikas taivutusjärjestelmä.

Kiinan mandariinista poikkeavat kielimuodot tai ns. murteet, kuten kantoninkiina ja min nan -kiina, ovat levinneet ulkomaisiin kiinalaissiirtokuntiin asti, koska niitä sattumoisin puhutaan juuri siinä kohdassa Kiinaa, josta on parhaat yhteydet ulkomaille, eli maan kaakkoisrannikolla. ”Murteiden” suuria eroja voi havainnollistaa helposti sillä, että suuri Xiamenin rannikkokaupunki tunnetaan lännessä paremmin nimellä Amoy. Kyseessä on sama nimi, mutta siinä missä kirjoitustapa Xiamen perustuu standardimandariiniin, Amoy viittaa min nan -kiinan paikallisen alamurteen käyttämään ääntämistapaan.

Mandariinikiinassakin on omat omituiset alamuotonsa. Esimerkiksi kiinankielisillä muslimeilla, ns. hui-kansalla, on oma sanastonsa ja omat puhetapansa, jotka erottavat heitä muista mandariinikiinan käyttäjistä. Yksi hui-kiinan muoto, dungan, on entisessä Neuvostoliitossa standardisoitu omaksi kirjakielekseen, jota kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla. Kiinasta dunganin puhuma-alueille saapuvat vierailijat eivät välttämättä ymmärrä tätä kieltä, mutta vaikeudet johtuvat ennen muuta turkkilaiskielistä ja venäjästä dunganiin omaksutuista lainasanoista. Dungan on läheisintä sukua Gansun maakunnassa puhutulle mandariinin alamurteelle.

Yleensä uskotaan, että ”kiinassa ei ole ärrää”. Itse asiassa standardimandariinissa on, mutta ainoastaan tavun lopussa; tämä ärrä on ns. retrofleksiäänne, eli se lausutaan kieli taaksepäin pyöristettynä ja muistuttaa englantilaisen hienostoääntämisen sananalkuista ärrää. Pekingiläisten murteeseen tai slangiin kuuluu tämän sananloppuisen ärrän levittäminen yhteyksiin, joihin se ei standardikielessä kuulu. Luultavasti muut kiinalaiset irvailevat mielellään tälle ääntämistyylille silloin kun pekingiläisiä ei ole kuulomatkan päässä.

Kiinan kansalaisista suuri enemmistö puhuu jonkinlaista kiinan kielen muotoa äidinkielenään, mutta maassa on tietysti paljon muitakin kieliä. Tiibetin kieli on merkittävä kirjallisuus- ja sivistyskieli, jolla on pitkä historia, mutta myös tiibetillä on useita toisistaan niin paljon eroavia puhuttuja murteita, että se on pikemminkin kieliryhmä kuin kieli – perinteinen kirjakieli toki yhdistää eri murteiden puhujia. Tiibetin kieli tai tiibetiläiskielet ovat sukua kiinalle, ne ovat oikeastaan toinen oksa samassa sukupuussa. Tiibetin kieli eroaa kiinasta kielioppinsa osalta erittäin paljon: tiibetillä on rikas taivutusjärjestelmä, ja vaikka eräät murteet ovatkin kehittäneet sävelkorkojärjestelmän, tiibet ei periaatteessa ole tonaalinen kieli. Tiibetiä kirjoitetaan omalla aakkostolla, joka on periaatteessa ääntämisen mukainen – mutta nykyään puhutut murteet ovat tosiasiassa hyvin kaukana oikeinkirjoituksesta. Tiibetiläismurteita – tai -kieliä – puhutaan myös Kiinan ulkopuolella: Bhutanin virallinen kieli dzongkha on oikeastaan yksi tiibetin ”murre”.

Kiinassa puhutaan myös tailaisia kieliä – ”thain kieli” on Thaimaan virallinen kieli, mutta ”tailaiset kielet” ilman h:ta ovat thain sukukielet. Tärkein Kiinassa puhuttu tailainen kieli on ehkä zhuang (eli kielen omalla kirjoitustavalla cuengh), mutta oikeastaan koko nimitys ”zhuang” taitaa olla vain kaatoluokka jota kuinkin kaikille Etelä-Kiinan maaseudulla puhutuille tailaisille kielille, koska tässäkin tapauksessa ”kieli” on ryhmä keskenään melko lähisukuisia murteita, jotka kuitenkaan eivät välttämättä ole toistensa puhujille välittömästi ymmärrettäviä. Useammalle kuin yhdelle zhuangin muodolle on kehitetty latinalaisiin aakkosiin perustuva kirjakieli, mutta on olemassa myös ns. sawndip, perinteinen järjestelmä zhuangin kirjoittamiseksi kiinalaisilla merkeillä. Zhuang muistuttaa yleisiltä piirteiltään – kielitypologialtaan – kiinaa olemalla pitkälti yksitavuinen, tonaalinen kieli. Sävelkorko näytetään kirjoitetussa zhuangissa tavun lopussa olevalla ylimääräisellä kirjaimella; kielen nimessä cuengh h on tällainen pelkästään toonia merkitsevä kirjain. Aikaisemmin toonit ilmaistiin yksittäisellä kyrillisellä kirjaimella, kun taas muu osa sanaa oli latinalaisilla aakkosilla.

Kiina oli pitkään mantšukansasta polveutuvan dynastian hallitsema, mutta keitä sitten olivat mantšut? Pohjois-Kiinan Mantšurian, eli nykyisen aluejaon mukaan Heilongjiangin, alkuperäisiä asukkaita. He puhuivat tunguusilaista kieltä – tunguusikielet ovat nykyään pieniä, katoamassa olevia kirjakielettömiä kieliä, eikä mantšullakaan mene hyvin. Itse asiassa mantšudynastiakin omaksui hovikielekseen kiinan ja kiinalaistui, eikä Pohjois-Kiinan varsinainen mantšukansakaan enää puhu vanhaa kieltään, vaikka monet aktivistit opiskelevatkin sitä nykyään. Oikeastaan ainoa elävä jäänne tästä kielestä on shibo- tai xibe-nimellä tunnettu mantšumurre tai lähisukukieli, jota puhutaan Kiinan länsiosassa Xinjiangissa, kaukana Heilongjiangista: sinne asutettiin nimittäin vuosisatoja sitten joukko tätä kieltä puhuvia sotilassiirtolaisia. Tunguusikielten tapaan mantšu on taivutukseltaan rikas kieli ja siksi aivan erilainen kuin kiina. Tunguusikielet ovat oma kielikuntansa, mutta ns. altailaisen hypoteesin puitteissa niitä on koetettu liittää mongoli- ja turkkilaiskieliin.

Kiinassa puhutaan tietysti sekä mongoli- että turkkilaiskieliä. Mongolian mongoli käyttää kyrillisiä aakkosia, mutta Kiinassa mongolikielten tai -murteiden puhujat kirjoittavat edelleenkin klassisin mongolikirjaimin, pystysuoraan. Tämä kirjoitusjärjestelmä on muuten pitkälti sama kuin mantšun. Mongolikielissä on paljon taivutus- ja johtopäätteitä kuten turkkilaiskielissä, suomalais-ugrilaisista puhumattakaan, ja mongolikieliin kuuluu myös vokaalisointu; verbeillä ei mongolissa kuitenkaan ole persoonapäätteitä. Kaikki mongolikielet ovat läheistä sukua keskenään ja enimmäkseen myös toistensa puhujille ymmärrettäviä; monet tutkijat ovatkin sitä mieltä, että ne ovat pohjimmiltaan yhden kielen murteita. Osa Kiinan mongoleista on pieniä erillisryhmiä, mutta varsinaisen mongolin kielen puhuma-alue ulottuu Mongoliasta suoraan Kiinan puolelle, ns. Sisä-Mongoliaan, joka on Kiinassa oma hallintoalueensa pääkaupunkinaan Hohhot (aiemmissa suomalaisissa karttakirjoissa myös Huhehot).

Kiinan turkkilaiskielistä tärkein on Xinjiangissa puhuttu uiguuri, joka on läheistä sukua Kazakstanin ja Kirgistanin kielille – klassisen musiikin ystävät muistavat, että Suomessakin aikoinaan kiinnitettynä ollut oopperasopraano Dilber on uiguuri. Pienempiäkin turkkilaiskieliä maassa puhutaan; juguureiksi tai keltauiguureiksi kutsuttu etninen ryhmä jakaantuu turkkilaiskieltä ja mongolikieltä puhuviin alaryhmiin. Sekä juguurikieliä että hyvin kiinalaisvaikutteista, mutta turkkilaisperäistä salarin kieltä puhutaan pohjoiskiinalaisessa Gansun maakunnassa.

Kiinasta ja sen naapurimaista tunnetaan myös kielikunta, jota kiinalaiset kutsuvat nimellä miao-yao ja kaikki muut hmong-mien. Nämä kielet eivät useimpien kielitieteilijöiden mielestä ole sukua kiinalle (kiinalaiset taas tapaavat olla eri mieltä), mutta typologisesti ne ovat kiinan kaltaisia: sanat ovat yksitavuisia ja tonaalisia, kielioppi on analyyttinen ja päätteetön. Murteiden ja kielimuotojen hajanaisuus on haitannut hmong-mien -kielten puhujien sivistystyötä; ainakin osalle hmongeista on saatu kehitettyä latinalaisiin kirjaimiin perustuvia kirjakieliä. Lisäksi on olemassa pahawh-kirjoitus, lähinnä tavukirjoituksen tyyppinen, jonka Vietnamin ja Laosin rajalla syntynyt hmong-profeetta Shong Lue Yang kehitti omasta päästään, lähinnä uskonnollisen kokemuksen luonteisena visiona.

Kirjoitusperinteiden osalta Kiinan ihmeellisin kieli on kuitenkin nakhi (nashi, naxi), joka on kiinan sukukieli, muttei kuulu kiinan ”murteisiin”, ja sen (sekä sen lähisukulaisten, ns. na-kielten) paikka kiinalais-tiibetiläisten kielten sukupuussa on vielä jossain määrin määrittelemätön. Eräiden tutkijoiden mielestä se kuuluu qiangilaisiin kieliin. Näiden historiallisesti tunnetuin edustaja on tanguutti – tunnetuin siksi, että Tšingis-kaani ansioitui voittamalla ja lakkauttamalla tanguuttien valtakunnan. Naxin kieltä kirjoitetaan dongba-järjestelmällä, joka on puhdasta kuvakirjoitusta; dongba-käsikirjoitukset sisältävät kuitenkin yleensä myös lukuapuna käytettyjä geba-merkkejä, jotka ovat jo oikeaa äänteellistä kirjoitusta. Dongba joutui kulttuurivallankumouksen aikana kommunistien vainoamaksi, mutta nykyään Kiinan hallituskin on herännyt arvostamaan dongba-perinnettä. Dongba-käsikirjoitukset ovat sisällöltään lähinnä rituaalisia ja uskonnollisia. Nakhi ei kielenä ole kuolemassa, mutta kirjoitustaitoiset nakhit käyttävät sivistyskielenään mieluiten kiinaa.

Tšekki ja slovakki – mitä eroa?

Tšekit ja slovakit olivat ensimmäisen maailmansodan lopusta 1900-luvun alkupuolelle yhden ja saman valtion, Tšekkoslovakian, asukkaita. Ero tuli vasta muutama vuosi kommunismin kukistuttua. Näillä kahdella kielellä ei ole kovin suurta eroa, mutta tuskinpa voisi ollakaan, sillä slaavilaiset kielet ovat kaikki melko läheistä sukua keskenään. Joka osaa yhtä, ymmärtää aika paljon muitakin.

Slaavilaiset kielet jaetaan kolmeen alaryhmään: eteläslaavilaiseen, länsislaavilaiseen ja itäslaavilaiseen. Jako ei kuitenkaan ole kaikilta osin käytännöllisin mahdollinen. Sanastoltaan esimerkiksi länsislaavilainen puola ja itäslaavilaiset valkovenäjä ja ukraina ovat lähellä toisiaan, venäjä taas on eteläslaavilaiselta taholta paljon lainattuaan yllättävän lähellä serbokroatiaa ja bulgariaa. Sloveeni taas on yleisen vitsin mukaan komiteapäätöksellä luotu kompromissi valtavalle joukolle hyvin erilaisia murteita, joille saisi luontevasti kehitettyä puolikin tusinaa hyvin erilaista kirjakieltä – eräillä murteilla onkin oma kirjakielensä ja kirjallisuutta.

Tšekki on kirjakielenä slovakkia vanhempi, ja se ehti itse asiassa vaikuttaa myös puolan kirjakielen muotoutumiseen. 1600-luvulla kolmikymmenvuotinen sota tuhosi Böömin yhteiskuntaa niin, että kieli menetti yläluokkaiset tukijansa ja saksa astui sen tilalle sivistyskieleksi. Vain rahvas jäi puhumaan tšekkiä. Tämä tilanne jatkui lähes kahden vuosisadan ajan; 1800-luvulla kuitenkin uusi kansallinen herääminen synnytti modernin tšekin kirjallisuuden. Nykyään tšekki onkin slaavilaisen maailman tärkeimpiä sivistyskieliä, jolla on laadittu melkoisesti maailmankirjallisuuttakin.

Slovakit käyttivät pitkään tšekkiä kirjallisiin tarkoituksiinsa, mutta koska Slovakia oli poliittisesti jossain määrin erillään Böömistä – se kuului Unkariin, siinä missä Böömi oli Itävallan alainen – alkoi syntyä erillisiä kirjakielisyyspyrkimyksiä, vallankin siinä vaiheessa kun tšekki menetti merkityksensä kirjakielenä. 1700-luvulla syntyi ensimmäinen yritys slovakin standardikieleksi, Anton Bernolákin kirjakieli, joka perustui länsislovakialaisiin murteisiin. Bernolákin kieli ei kuitenkaan saanut muiden kuin katolisten slovakkien hyväksyntää – protestantit jatkoivat tšekin käyttöä, koska pitivät arvossa ensimmäistä tälle kielelle suoraan alkuperäisteksteistä tehtyä raamatunkäännöstä, Kralicen raamattua 1500-luvun lopulta.

Bernolákia menestyksekkäämpi oli Ľudovít Štúr, nykyaikaisen slovakin kirjakielen isä. Hänen slovakin kielen norminsa on peräisin 1840-luvulta ja perustuu ennen muuta keskislovakialaisiin murteisiin. Niistä on peräisin synkooppisääntö, jonka mukaan kahta peräkkäistä pitkää tavua ei saa olla. Eräät kieliopilliset muodot tosin poikkeavat tästä säännöstä, ja sen soveltamisohjeita kirjakielessä on viilailtu vielä suhteellisen äskettäin, koska se ei kuulu kaikkien slovakkien puhuttuun kieleen. Länsislovakista se puuttuu ja itäslovakissa ei edes ole pitkien ja lyhyiden vokaalien eroa.

Slovakin kielioppi on yksinkertaisempi ja säännöllisempi kuin tšekin, siis kirjakielen tasolla. Siksi tšekkien kuulee joskus väittävän, että slovakit puhuvat samaa kieltä kuin he, mutta käyttävät murrettaan kirjakielenä. Tämä on sikäli ymmärrettävä ajatus, että monet sellaiset yksinkertaistukset, jotka luonnehtivat tšekin puhekieltä, on hyväksytty osaksi slovakin kirjakieltä.

Tšekissä ns. pehmeitä konsonantteja seuraavat vokaalit ovat muuttuneet i:ksi tai e:ksi – tämä on vaikuttanut myös kieliopillisiin päätteisiin. Slovakista puuttuvat monet länsinaapurille tyypilliset konsonanttimuutokset, niin että ”Prahassa” on tšekiksi v Praze, mutta slovakiksi v Prahe. Tšekille vieraita slovakkikirjaimia ovat mm. ä ja ô sekä pitkät ärrät ja ällät, ŕ ja ĺ. Slovakista taas puuttuvat tšekin liudennetut ”hattu-ärrät”, ř, sekä rengastettu u-kirjain, ů, joka tarkoittaa yksinkertaisesti pitkää u:ta. Molemmissa kielissä pitkä vokaali kirjoitetaan yleensä varustamalla kirjain akuutilla aksentilla: á, é, í jne, mutta tšekissä pitkä u ainakin kotoperäisissä sanoissa merkitään sen sijaan renkaalla.

Sekä tšekissä että slovakissa likvidakonsonantit, eli l ja r, voivat olla ”vokaaleja”, eli siis tavua kantavia äänteitä. Kuten yllä jo mainittiin, vain slovakissa ne voivat olla lyhyitä tai pitkiä ”vokaaleja”.

Sanavarastossa on merkittäviä eroja aivan arkisten sanojen kohdalla: ”puhua” on tšekiksi mluvit ja slovakiksi hovoriť, ”lyijykynä” on tšekiksi tužka mutta slovakiksi ceruzka. Jälkimmäinen on yksi esimerkki siitä, miten unkari on vaikuttanut slovakkiin, sillä unkariksi sana on ceruza. Toisaalta abstraktin sanaston puolella sitten taas on paljon yhteistä: ”yllätys” on tšekiksi překvapení ja slovakiksi prekvapenie. Koska tšekki on ollut se vahvempi kieli, slovakin kielenhuolto vastustaa aktiivisesti sellaisia puhekielen tšekkiläisyyksiä kuin ”kirjettä” tarkoittava dopis – ”aidoksi” slovakiksi sana on list, sama kuin puolassa. Slovakin vaikutus tšekkiin ei ole yhtä vahvaa, muttei sitä toisaalta yritetä estää eikä vastustaakaan.

Kieli ja kielet Filippiineillä

Filippiinien tasavalta on päässyt otsikoihin tavalla, joka ei valitettavasti mairittele, sillä maan uusi presidentti on käynnistänyt ilmeisesti sivullisten hengestä piittaamattoman kampanjan huumekauppiaiksi epäiltyjen surmaamiseksi ilman oikeudenkäyntejä. Näistä uutisista tulee mieleen hiljattain edesmenneen toimittaja Jari Lindholmin ensimmäinen tunnettu reportaasi, jossa hän kertoi Alsa Masa -nimisen kommunisminvastaisen kansanliikkeen noususta samassa maassa.

Sanat alsa masa ovat tietenkin maan valtakieltä tagalogia, mutta alkuperältään espanjaa: alzamiento on nousu, esimerkiksi kansannousu, masa taas viittaa massoihin, kansanjoukkoihin. Espanja valtasi Filippiinit siirtomaakseen jo 1500-luvulla, eli espanjalaisen kieli- ja kulttuurivaikutuksen juuret ovat saaristossa yhtä syvällä kuin Latinalaisessa Amerikassa konsanaan. Nykyfilippiiniläiset kantavat espanjalaisia nimiä ja espanjan vuosisatainen vaikutus kuuluu heidän puhumissaan kielissä, mutta yleisesti ottaen saaristossa puhutaan nykyisin vain vähän standardiespanjaa. Tavallisempia ovat espanjaan perustuvat ja espanjan puhujalle ymmärrettävät, mutta taivutukseltaan yksinkertaistuneet chavacano-nimellä kutsutut kielimuodot. Kyseessä on alkujaan haukkumanimi, sillä tämä sana tarkoittaa espanjassa sivistymätöntä ja karkeaa.

Kuten monissa muissa kolmannen maailman maissa, myös Filippiineillä useimmat puhutut kielimuodot ovat sukua keskenään, mutta eroavat toisistaan niin paljon, että kyseessä ovat eri kielet. Nykyään, kun yhä useammat filippiiniläiset omaksuvat tagalogin puhekielekseen, se on luultavasti saarivaltakunnan puhutuin kieli, mutta muitakin suuria kieliä siellä on. Silloin kun maalle arvottiin virallista kieltä, tagalogille oli lähes yhtä vahva kilpailija: cebuano, joka on saanut nimensä Cebun saaren mukaan. Saari tunnetaan maailmanhistoriassa ennen kaikkea siitä, että ensimmäinen maailmanympäripurjehtija Magalhães sai surmansa siellä kesken kuuluisan matkansa erehdyttyään sotkeutumaan paikallisten heimopäälliköiden riitoihin.

Cebuano on suurin kokonaisesta keskenään lähisukuisten kielten ryhmästä, joka tunnetaan visayakielten nimellä. Kuten tällaisissa tapauksissa usein käy, sen enempää kielitieteilijät kuin paikalliset asukkaat eivät ole yksimielisiä siitä, missä kulkee kielen ja murteen raja, ja monet filippiiniläiset pitävätkin visayaa ja cebuanoa yhden ja saman kielen nimenä. Kun suomalaiset turistit Vahanen ja Fränti joutuivat Jolon saarella panttivangeiksi vuosituhannen vaihteessa, heidän kaappaajansa luultavasti puhuivat äidinkielenään tausugia, joka on vanhastaan ollut alueen muslimien kieli ja kuuluu visayakieliin. Jolossa on kyllä myös cebuanoa puhuvia muslimeja, ja voisikin olla sosiolingvistisesti mielenkiintoista selvittää, uhkaako pieniä visayakieliä enemmän syrjäytyminen tagalogin vai cebuanon tieltä.

Cebuano ei ole Filippiinien ainoa suuri kieli tagalogin ohella. Pohjoisessa puhutaan ilocanoa, etelässä cebuanon lisäksi pienempiä visayakieliä, kuten hiligaynonia ja warayta, joilla molemmilla on miljoonia puhujia. Tämän runsauden vuoksi entisen siirtomaaisännän, Yhdysvaltain, kieli eli englanti on laajalti käytössä apukielenä, ja siitä lainataan paljon sanastoa kaikkiin Filippiinien kieliin. Tagalogin puhujatkin vaihtavat englantiin usein kesken lauseen, ja englantilaiset lainasanat voidaan ääntää hyvinkin tarkasti englannin mukaan keskellä tagalogin- tai muunkielisiä lauseita.

Useimmat Filippiinien kielet kuuluvat malaijilais-polynesialaiseen kielikuntaan. Näitä kieliä puhutaan niin Malesiassa, Indonesiassa kuin Tyynenmeren saarillakin, mutta alkujaan ne ovat levinneet Taiwanilta (tai Formosalta, jos niin haluatte) – nykyäänhän saari on kiinankielistä aluetta, mutta alkuperäiskielistä on vielä jotain rippeitä jäljellä. Kielikunnan maantieteellisesti etäisin edustaja on Madagaskarilla puhuttu malagassin kieli, joka on läheisintä sukua eräille Borneossa puhutuille murteille. Malesian ja Indonesian mahtikieli malaiji (jota Indonesiassa kutsutaan indonesian kieleksi) kuuluu myös tähän kielikuntaan: jotkut filippiiniläisetkin ovat toivoneet malaijia puolueettomaksi yhteiseksi kieleksi omaan saaristoonsa. Tämä ei kuitenkaan ole mielekäs eikä suosittu tavoite, koska Filippiineillä ei kovin laajalti puhuta eikä osata malaijia, eikä se kuitenkaan ole niin läheistä sukua sikäläisille kielille, että se ymmärtyisi itsestään.

Tietenkin Filippiineillä on kiinalainen vähemmistö, mutta niinhän siellä päin maailmaa on suunnilleen joka maassa. Filippiinien kiinalaisten historiallinen äidinkieli on min nan -kiina,  mutta kiinankielinen koulu tarkoittaa maassa käytännössä koulua, jossa opetetaan Kiinan virallista mandariinikiinaa.

Tagalogilla on oma kielenhuoltoakatemiansa, mutta sen suosituksia ei juuri noudateta. Kielen ”virallinen” muoto on käytännössä se, mitä Manilan metropolialueella puhutaan. Siihen sekoittuu englannin lisäksi muiden filippiiniläisten kielten sanastoa, mutta useimmat filippiiniläiset tuskin pitävät tätä huonona asiana, koska sillä tavalla tagalogista tulee inklusiivisempi, enemmän koko maan kieli.

Maahanmuuttajien kielistä

Suomen suurimmat maahanmuuttajakielet ovat tietenkin ylivoimaisesti venäjä ja viro, tai eesti, jos niin haluatte. Venäjä on tietysti slaavilainen kieli ja sellaisista maailman puhutuin; ukraina ja puola tulevat jaetulla kakkostilalla. Viro taas on suomen merkittävin lähisukukieli.

Venäjä on tarkasti standardisoitu kirjakieli. Vaikka puhekieltä, murteita ja slangeja näkeekin kaunokirjallisuudessa, kielen normissa pitäydytään yleensä tarkemmin kuin monella muulla kielialueella. Kokonaan eri asia tietysti on, että Venäjällä riittää Neuvostoliiton osatasavaltojen itsenäistyttyäkin vähemmistökieliä, ja tapaamasi ”venäläinen” voi todellisuudessa puhua äidinkielenään vaikkapa tataaria. Venäjän kieli ei ole helppoa – erityisesti sanojen liikkuva ja epäsäännöllinen paino on oppijoille oikea ongelma – mutta sekä kirjallisuutta että opiskelumateriaaleja ja sanakirjoja on saatavissa runsaasti.

Viro on samoin hyvin vakiintunut sivistyskieli, mutta vielä suhteellisen äskettäin – historian näkökulmasta – maan eteläosissa puhuttu kielimuoto oli erittäin hyvällä syyllä kehittymässä erilliseksi kieleksi omine kirjakielineen. Nykyään tämä eteläviro tai võro on kuitenkin ennen kaikkea murteen asemassa, eikä sitä puhuta niin laajalti kuin ennen. On siis vaikea uskoa, että käytännössä tarvittaisiin esimerkiksi eteläviron kielen tulkkia. Viro on sivistysmaa, jossa on hyvät koulut ja jossa kaikki eteläviron puhujat oppivat varmasti käyttämään myös (enimmäkseen pohjoisviroon perustuvaa) kirjakieltä. Vähemmistökielten vahvistuminen ja niiden puhujien oikeustaistelut ovat kuitenkin vahvistuva trendi pitkin maailmaa, eikä ole kirkossa kuulutettu, ettei se leviäisi myös Viroon. Kuka ties etelävirolla on jonain päivänä paljon nykyistä vahvempi asema, jos Viro saa elää ja kukoistaa itsenäisenä ja vauraana maana vastakin.

Monet ovat varmasti kuulleet puhuttavan Viron setukaisista, jotka ovat tavallaan maan ”karjalaisia” – ortodoksinen, itäinen heimo, jolla on oma runonlauluperinteensä. Setukaisten kieli on eteläviron yksi murre.

Somali on tietysti mainittava tässä luettelossa. Somali kuuluu kuušilaisiin kieliin; useimmat niistä ovat pienehköjä itäafrikkalaisia kielimuotoja, mutta vielä somaliakin suurempi kieli on oromoo, joka on Etiopian suurin vähemmistökieli. Nämä kielet kuuluvat yhtenä alaryhmänä afroaasialaiseen kielikuntaan, jonka tunnetuin haara ovat seemiläiset kielet. Seemiläisiä kieliä ovat mm. arabia, heprea ja Etiopian pääkieli amhara.

Somalissa on melko suuret murre-erot, ja eräitä murteita pidetään erillisinä kielinä. Alun perin sitä kirjoitettiin arabialaisilla aakkosilla, ja monille somalin äänteille onkin siellä ihan hyvät kirjaimet. Nykyään somalia kuitenkin kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla.

Pitkät vokaalit ilmaistaan kahdella kirjaimella kuten suomessa; konsonanttikirjaimista erikoisimpia ovat c, jolla ilmaistaan soinnillinen faryngaali- eli nieluäänne. Tämä äänne tunnetaan myös arabiassa, ja eräs suomalaisille suunnattu arabian oppikirja sanoi, että se kuulostaa lähinnä vokaalin käheältä tai kireältä väritykseltä. Joka tapauksessa sellaiset arabialaisperäiset nimet kuin Abdullah kirjoitetaan somalissa Cabd-alkuisina, koska niissä on tämä äänne. Arabiassa se kirjoitetaan ns. ’ayn-kirjaimella (ع).

Toinen myös arabiassa käytössä oleva on äänne, jota voisimme kutsua vaikkapa ”profeetan h:ksi”, koska se esiintyy profeetta Muhammedin nimessä. Somaliksi se kirjoitetaan x (arabiassa  ح). Se on hyvin takainen kurkku-h, takaisempi kuin saksan ach-äänne (joka myös on olemassa sekä arabiassa että somalissa).

Murre-eroista huolimatta somalilla on periaatteessa oikein hyvä standardikieli, joka ennen Somalian sisällissotaa ja romahdusta levisi yleiseen käyttöön radioteitse sinnekin, missä latinalaisten kirjainten lukutaito oli vielä harvinaista herkkua. Valitettavasti nykyään tilanne taitaa olla paljon heikompi. Kuitenkin somalilla on olemassa edes jonkinlainen ohjenuora siitä, miten kieltä puhutaan ja kirjoitetaan oikein ja normin mukaisesti. Monille kolmannen maailman maiden kielille sellaista ei ole vielä ehditty yrittääkään kehitellä.

Somalin kielessä riittää vielä tutkimista, ja kielitieteilijät ovat keskenään erimielisiä siitä, voiko somalia pitää tonaalisena kielenä, ts. erottaako sävelkorko sanojen merkityksiä samalla tavalla somalissa kuin esimerkiksi kiinassa (toki tämä piirre on somalissa joka tapauksessa paljon vähemmän merkittävä). Kielioppi ei ole ainakaan taivutuksien osalta yhtä mutkikas kuin arabian, mutta siinä on jonkin verran eurooppalaisesta näkökulmasta outoja piirteitä – lähinnä painottavia lausepartikkeleita, joista ilmenee, mikä lauseessa on ennestään tunnettua, mikä uutta tietoa (ns. teeman ja reeman vastakkainasettelu).

Somalista kiinnostuneille on olemassa suomenkielinen oppikirja, mutta se on vasta käännös Martin Orwinin Colloquial Somali -kirjasta. Toivottavasti saamme pian myös suomensomalialaisin voimin suoraan suomeksi laaditun oppikirjan.

Arabia on suuri ja merkittävä maailmankieli, kuten kaikki tietävät. Arabian murteet ovat kuitenkin hajanaisia, ja kirjakieli on hyvin vanhakantainen. Arabian standardikieli perustuu klassiseen kieleen, ja klassisen arabian pohjana on viime kädessä Koraani. Kukaan ei arjessaan puhu sellaista arabiaa, jota kirjallisuudessa ja sanomalehdissä käytetään. Tarina kertoo egyptiläisestä miehestä, joka koetti kasvattaa tyttärensä puhumaan vain hienoa kirja-arabiaa. Mutta kun mies astui bussiin puhuen pikkutytölle tätä kieltä, kaikki matkustajat räjähtivät nauruun. Lopulta mies luopui yrityksestään ja alkoi puhua tyttärelleen samaa Egyptin murretta kuin naapurinsakin.

Arabian kieliopin keskeiset piirteet tunnetaan yleisesti kielitiedepiirien ulkopuolellakin: seemiläisten kielten tapaan se taivuttaa ja johtaa sanoja muuttamalla (yleensä kolmikonsonanttisen) sanarungon vokaaleja tai niiden pituutta. Toki arabiassa ovat tämän lisäksi käytössä myös päätteet ja etuliitteet. Arabian kirjoitusjärjestelmässä merkitään kirjaimilla vain konsonantteja ja pitkiä vokaaleja, mutta niin haluttaessa voidaan kirjoittaa myös lyhyet vokaalit erityisillä lisämerkeillä.

Arabiankielinen kirjallisuus laaditaan klassista kieltä lähellä olevalla nykyaikaisella standardiarabialla. Muuan näistä asioista paremmin perillä oleva tuttavuuteni väitti, että jopa radion ja television keskustelu- ja haastatteluohjelmat toimitetaan standardikielelle: haastattelut tehdään ensin puhekielellä, minkä jälkeen ne käännetään kirja-arabiaksi. Sen jälkeen haastattelija ja haastateltu lukevat käännökset ääneen lähetystä varten. Tätä on äkkinäisen vaikea uskoa, mutta kaipa sitten näin on, koska monet lähteet vahvistavat, että pitkälle koulutettukaan arabiankielinen ihminen ei yleensä pysty keskustelemaan spontaanisti kirjakielellä.

Arabiaa opiskelevat länsimaalaiset ohjeistetaan tavallisesti opettelemaan sekä klassiseen arabiaan perustuva kirjakieli että jokin murre. Jos opiskelija ei tunne henkilökohtaisesti arabeja, joiden murretta hän voisi jäljitellä, suositellaan Egyptin murretta, koska Egypti on tärkeä populaarikulttuurin keskus, jossa tuotetuista elokuvista koko arabimaailma on oppinut ymmärtämään sikäläistä murretta.

Persia käyttää yhtä arabian aakkosten muunnosta, mutta se on täysin eri kieli kuin arabia, josta se toki on lainannut runsaasti sanastoa. Persian kieltä kutsutaan Iranissa farsiksi ja Afganistanissa dariksi, ja puhekielen tasolla nämä ilmeisesti eroavat huomattavastikin, mutta kirjakieli ja kirjallinen perinne on yhteinen.

Persia on indoeurooppalainen kieli, kuten esimerkiksi ruotsi, englanti, saksa ja venäjä. Se kuuluu kielikunnan iranilaiseen haaraan. Nykypersian kielioppi on suhteellisen helppo: verbeillä on preesens- ja menneen ajan vartalo, jotka yleensä voidaan johtaa toisistaan yksinkertaisesti, ja epäsäännöllisiä verbejä on vähänlaisesti. Persian kielen näppärin piirre on yhdistävä vokaali eli ezafe. Sillä kiinnitetään adjektiivit pääsanaansa: maašiin-e-bozorg tarkoittaa ”isoa autoa” (kuten näkyy, persian ”autoa” tarkoittava sana on sama kuin suomen ”masiina”). Se voi kuitenkin toimia myös suomen genetiivin vastineena: maašiin-e-Ahmad on Ahmadin auto, siis Ahmad-nimisen miehen omistama. Kieliopillisia sukuja, maskuliineja ja feminiinejä persiassa ei ole, vaikka niitä monista sen sukukielistä löytyykin.

Persia on lainannut paljon sanoja arabiasta, mutta sittemmin myös ranskasta ja viime aikoina englannista. Erityisesti ranskalaisperäisten lainasanojen runsaus hämmästyttää.

Persiankielisen kirjallisuuden historia on pitkä, ja persiankielistä nykykirjallisuutta on käännetty suomeksikin. Tunnetuin suomennettu romaani on varmaankin Sadegh Hedayatin Sokea pöllö.

Kurdi ei ole ymmärrettävyyden kannalta yksi kieli, vaan useampia. Tärkeimmät kurdiksi lasketut kielet tai murreryhmät ovat kurmandži ja sorani, ensin mainittu ennen kaikkea Turkin kurdien, jälkimmäinen eteläisempien kurdialueiden kieli. Muitakin kurdikieliin laskettavia kielimuotoja on, ennen kaikkea zazaki, sekin lähinnä Turkissa puhuttu. Suomen kurdit taitavat enimmäkseen olla soranin puhujia. Kurdilla on useita eri kirjakieliä, ja sitä näkee kirjoitettuna sekä latinalaisilla että arabialaisilla kirjaimilla. Sen jälkeen kun Irakin kurdit saivat autonomian ja sen myötä kielelliset oikeudet, siellä päin on julkaistu hyvin paljon soraninkielistä kirjallisuutta, joten sorani on kirjakielenä tällä hetkellä tärkein kurdin muoto.

Kurdi on iranilainen kieli, tai iranilaisten kielten alaryhmä, ja sellaisena sukua persialle. Kurdikielten kielioppi, muoto-oppi ainakin, kuuluu kuitenkin olevan mutkikkaampi kuin persian. Oppikirjoja ja kielioppeja on vaikea löytää, ja saatavana olevat oppikirjat eivät välttämättä opeta esimerkiksi Suomen maahanmuuttajakurdien puhumia murteita.

Kurdi on tietenkin saanut paljon lainasanoja arabiasta, persiasta ja turkista varsinkin siksi, että isäntämaissa kurdien kulttuuria on vainottu eikä nykyaikaisia termejä ole voitu kehitellä. Pakolaiskurdien radio- ja televisioasemilla on ollut tärkeä rooli kurdien omaperäisen terminologian kehittäjinä.

Pashtu on Afganistanin kansalliskieli, jonka puhuja-alue ulottuu pitkälle Pakistaninkin puolelle. Pashtu ei ole kehittynyt kirja- ja sivistyskielenä niin pitkälle kuin dari, vaan pashtunkielinen kirjallisuus ja runous on ennen kaikkea kansanrunoutta. Tunnetuin pashtunkielinen runoilija oli 1600-luvulla elänyt Khushal Khan Khattak, jota pidetään afganistanilaisen kansallistietoisuuden luojana. Khushal oli soturi ja haukkametsästäjä, joka kirjoitti haukoistaan runojakin.

Toisin kuin kurdi, pashtu ei ole persian lähisukulainen, vaikka iranilaisiin kieliin kuuluukin. Pashtun sanastossa on toki paljon yhteistä persian kanssa lainavaikutusten vuoksi, mutta kielioppi on hyvin paljon monimutkaisempi – joku on sanonut, että niillä on eroa kuin englannilla ja islannilla. Koska kieltä ei ole kovin ankarasti normitettu, murteet ovat hyvin moninaisia. Itse kielen nimessä olevan suhuässän ääntäminen vaihtelee murteittain riikinruotsalaisesta rs-äänteestä melkein saksalaisen ach-äänteen kaltaiseen. Jälkimmäistä kuulee ennen kaikkea Pakistanin puoleisissa murteissa.

Pashtu on ergatiivinen kieli. Ergatiivisuus tarkoittaa sitä, että lauseen subjekti eli tekijä ei ole perusmuodossa (nominatiivissa) silloin kun verbi on transitiivinen eli tekemisellä on kohde, objekti, vaan erityisessä ergatiivisijamuodossa. Vastaavasti objekti on perusmuodossa. Verbi kuitenkin taipuu tekijän mukaan, eli kyse ei ole passiivista. Oikeastaan pashtu on ns. halkaistu ergatiivikieli, eli ergatiivisuus koskee vain osaa verbin aikamuodoista – muilla muodoilla pashtussakin tekijää tarkoittava sana on perusmuodossa ja kohde taivutetussa muodossa. Puhtaat ergatiivikielet ovat maailmalla harvinaisia, mutta halkaistua ergatiivisuutta esiintyy paljon, eikä pashtu tässä suhteessa poikkea monista naapurikielistään.

Pashtua kirjoitetaan arabialaisilla aakkosilla, joihin on lisätty useita muissa kielissä esiintymättömiä erikoiskirjaimia. Niitä tarvitaan erityisesti retrofleksiäänteille, jotka muistuttavat riikinruotsin tapaa ääntää sellaiset kirjainyhdistelmät kuin rl, rd. rn, rs.

Albania muodostaa oman haaransa indoeurooppalaisten kielten sukupuussa. Sen kielisukulaisuutta on nykyään vaikea määrittää tarkasti, koska sanasto on niin täynnä laina-ainesta kaikilta mahdollisilta tahoilta – eikä niitä lainasanojakaan eikä enää tunnista: ”kuningas” on albaniaksi mbret, josta ei ihan heti huomaa sen olevan samaa alkuperää kuin englannin emperor, ranskan empereur ja latinan imperator, keisari.

Albanian kielioppi on tyypillinen balkanilainen: kuten sekä naapurikielissä että esimerkiksi ruotsissa, määräinen artikkeli lisätään pääsanansa loppuun: ruotsissa on kung – kungen, albaniassa mbret – mbreti. Myös infinitiivi on kadonnut albaniasta, ainakin toskin murteesta, johon kirjakieli perustuu, eli ”minä haluan tehdä” on albaniaksi (kuten myös esimerkiksi bulgariaksi, nykykreikaksi ym.) ilmaistava sanomalla ”minä haluan että minä teen”. Mutta gegissä, albanian toisessa päämurteessa, infinitiivistä kuulemma on vielä jotain jäljelläkin.

Toski on albanian eteläinen murre ja gegi pohjoinen; itse Albaniassa puhutaan enemmän toskia, mutta Suomen albaniankielisten enemmistö on tunnetusti kotoisin Kosovosta, joka on perinteisesti ollut gegin murrealuetta. Päämurteiden ero on niin suuri, että gegillä on oma kirjakielensä, jolla ilmestyy ainakin sanomalehtiä. Virallinen kieli on kuitenkin Kosovossakin toskilaisperustainen. Ulkomaalaisille suunnatut albanian oppikirjat opettavat tätä kieltä; gegistä kiinnostuneille on kuitenkin olemassa ainakin yksi valikoima tällä kielellä laadittuja lehtiartikkeleita.

Keinotekoiset kielet fantasiaviihteessä

Yhä useammin fantasiaviihteen – tieteiselokuvien, televisiosarjojen ym. – tunnelmanluomiskeinoksi on otettu keinotekoisten kielten kehittäminen esitellyille kuvitelluille kansoille. Asiat ovat muuttuneet paljon Avaruusasema Alfan ajoista, kun eräskin katsoja valitti yleisönosastokirjoituksessaan sitä, että avaruusaseman sankarit tapasivat joka viikko vain englantia puhuvia otuksia.

Star Trek on jo tehnyt klingonin kielestä maailmankuulun, ja klingonin harrastajaryhmiä on putkahdellut esiin siellä, täällä ja tuolla. Siitä on kuitenkin jo verraten kauan, kun Marc Okrand loi klingonin; sen jälkeen tunnetuimmat fantasiakielet ovat Game of Thronesin hunnimaisille paimentolaisille luotu dothraki ja Avatarin toisplaneettalaisten – ei pienten vihreiden miesten, vaan isojen sinisten miesten ja naisten – na’vi. Molemmat ovat 2000-luvun luomuksia, joten on syytä uskoa, että viihdetehtaat pitävät nykyään kielten kehittelyä oleellisena osana fantasiamaailmojen rakentamista.

Sinänsähän tässä ei pitäisi olla mitään uutta. Alkujaan koko fantasia kirjallisena lajityyppinä on syntynyt Tolkienin Tarun sormusten herrasta jäljittelynä tai innoituksesta, ja Tolkienhan tunnetusti kehitteli kielensä – vallankin haltiakielet, quenyan ja sindarin – ennen kuin paneutui kirjoittamaan mahtisormuksen tarinaa. Jos fantasia alkaa taas panostaa kielten keksimiseen ja kehittämiseen, sen voi sanoa palaavan juurilleen.

Alan miehet ja naiset käyttävät keinotekoisista kielistä englanniksi yleensä slangisanaa conlang. Tämä tulee sanoista constructed language, siis konstruoitu, kehitetty tai rakennettu kieli. Keinotekoiset kielet jakaantuvat karkeasti kahteen alaluokkaan: artlang eli artistic language, siis taidekieli, taiteellinen kieli – tällä tarkoitetaan juuri Tolkienin luomusten kaltaisia ajatusleikkinä kehiteltyjä kieliä – ja auxlang, sanoista auxiliary language eli apukieli.

Apukielet on suunniteltu niin, että ne olisivat mahdollisimman helppoja oppia ja että ne myös muistuttaisivat suuria maailmankieliä. Apukielistä tunnetuin ja tärkein on tietysti esperanto. Sen lisäksi interlingua, joka muistuttaa paljon latinaa ja romaanisia kieliä, on saanut merkittävää jalansijaa tiedeyhteisössä. Yllättävän monet tieteelliset aikakauslehdet hyväksyvät interlinguaksi kirjoitetut artikkelit.

Tolkien loi omat kielensä ennen kaikkea esteettisistä lähtökohdista. Hänen mielestään kielen piti kuulostaa ja näyttää kauniilta. Quenyan kieli, haltioiden ”latina”, muistutti suomea, johon Tolkien oli innostunut Kalevalan ansiosta. Ilmeisesti ainoa Tolkienin osaama suomi oli juuri Kalevalan kieltä. Keskiajan tutkijana hän opiskeli ennen muuta menneen ajan kirjallisuuden kuolleita kieliä, kuten latinaa ja muinaisenglantia; ilmeisesti myös kalevalainen suomi oli hänelle tällainen kuollut kieli, jonka nykymuodosta hän ei piitannut. Sindarin kieli taas muistuttaa enemmän walesin (kymrin) kieltä, johon Tolkien oli innostunut jo nuorena poikana: se on kelttikieli, joka ei tietenkään ole suomelle mitään sukua.

Tolkienin jälkeiset fantasiakielten kehittäjät ovat puolestaan korostaneet työssään kielen vierauden ja käsittämättömyyden maksimointia. Klingonissa tärkeällä sijalla olivat kurkkukonsonantit, jotka ovat anglosaksisessa maailmassa liiankin helppo tapa antaa kielelle vierasperäistä ja outoa leimaa. Sen kielioppiin keksijä Marc Okrand oli kuitenkin kerännyt ominaisuuksia monista amerikkalaisista alkuperäiskielistä, muun muassa ohlonen kielen mutsunin murteesta, josta hän oli aikoinaan laatinut tohtorinväitöksensä.

Na’vin kieli ei ole äänneopiltaan kohtuuttoman vaikea – sen suunnitelleelle Paul Frommerille annettiin ohjeeksi suunnitella realistinen, mutta myös realistisesti näyttelijöiden opittavissa oleva kieli. Na’vin vaikeimmat äännepiirteet ovat ejektiiviset (kurkunpään sulkeumaa edellyttävät) konsonantit; kieliopissa odottamattominta on, että monet meille tutummissa kielissä päätteillä hoidettavat asiat tehdään na’vissa etuliitteillä. Na’vin sanavarastossa on kohtuullisen paljon englannista lainattuja sanoja – esimerkiksi sotilashelikopteria (tai elokuvan lentäviltä panssarivaunuilta vaikuttavia Maan sotilaskoneita) tarkoittava kunsip (englannin gunship). Niiden avulla syntyy mielikuva tekniseltä tasoltaan alkeellisesta kansasta, joka tarvitsee paljon lainasanoja kohtaamansa vieraan sivilisaation laitteille ja vimpaimille.

Dothraki on huomattavasti vähemmän eksoottinen kuin klingoni ja na’vi. Sen kielioppi ei ole yleisesti ottaen sen ihmeellisempi kuin vaikkapa espanjan, joka onkin yksi keksijä David Petersonia innoittanut luonnollinen kieli. Ääntäminenkään ei ole vaikeaa – lähinnä siitä puuttuu monia englannille ja tunnetuille maailmankielille tyypillisiä äänteitä. Dothraki on ennen muuta vieras kieli, ei enempää eikä vähempää. Luonnollisista kielistä lähimmäksi dothrakia tulee mielestäni albania, joka ei ole vaikea eikä outo, vaan hyvin sopiva ja yleisluontoinen sekoitus vaikeuksia ja helppouksia, outoa ja tuttua.

Sekä dothrakilla, na’villa että klingonilla on maailmanlaajuinen harrastajajoukkonsa. Monet niistä kiinnostuneet ovat koulutettuja kielitieteilijöitä, jotka nauttivat hyvän ajatusleikin haasteesta. Toisaalta nuoremmat intoilijat saattavat päätyä itse alalle, kunhan yliopisto-opinnot tulevat ajankohtaisiksi. Ei mahdotonta ole sekään, että mielessä väikkyy haave unelmatehtaiden tarjoamista isoista liksoista. Kielitieteilijän ainoa toivo pääsystä käsiksi suuriin rahoihin taitaakin olla, että hän saisi osakseen jonkin keinotekoista kieltä tarvitsevan fantasiatuottajan huomion.