Aakkoset ja Numerot Oy

Maahanmuuttajien kielistä

Suomen suurimmat maahanmuuttajakielet ovat tietenkin ylivoimaisesti venäjä ja viro, tai eesti, jos niin haluatte. Venäjä on tietysti slaavilainen kieli ja sellaisista maailman puhutuin; ukraina ja puola tulevat jaetulla kakkostilalla. Viro taas on suomen merkittävin lähisukukieli.

Venäjä on tarkasti standardisoitu kirjakieli. Vaikka puhekieltä, murteita ja slangeja näkeekin kaunokirjallisuudessa, kielen normissa pitäydytään yleensä tarkemmin kuin monella muulla kielialueella. Kokonaan eri asia tietysti on, että Venäjällä riittää Neuvostoliiton osatasavaltojen itsenäistyttyäkin vähemmistökieliä, ja tapaamasi ”venäläinen” voi todellisuudessa puhua äidinkielenään vaikkapa tataaria. Venäjän kieli ei ole helppoa – erityisesti sanojen liikkuva ja epäsäännöllinen paino on oppijoille oikea ongelma – mutta sekä kirjallisuutta että opiskelumateriaaleja ja sanakirjoja on saatavissa runsaasti.

Viro on samoin hyvin vakiintunut sivistyskieli, mutta vielä suhteellisen äskettäin – historian näkökulmasta – maan eteläosissa puhuttu kielimuoto oli erittäin hyvällä syyllä kehittymässä erilliseksi kieleksi omine kirjakielineen. Nykyään tämä eteläviro tai võro on kuitenkin ennen kaikkea murteen asemassa, eikä sitä puhuta niin laajalti kuin ennen. On siis vaikea uskoa, että käytännössä tarvittaisiin esimerkiksi eteläviron kielen tulkkia. Viro on sivistysmaa, jossa on hyvät koulut ja jossa kaikki eteläviron puhujat oppivat varmasti käyttämään myös (enimmäkseen pohjoisviroon perustuvaa) kirjakieltä. Vähemmistökielten vahvistuminen ja niiden puhujien oikeustaistelut ovat kuitenkin vahvistuva trendi pitkin maailmaa, eikä ole kirkossa kuulutettu, ettei se leviäisi myös Viroon. Kuka ties etelävirolla on jonain päivänä paljon nykyistä vahvempi asema, jos Viro saa elää ja kukoistaa itsenäisenä ja vauraana maana vastakin.

Monet ovat varmasti kuulleet puhuttavan Viron setukaisista, jotka ovat tavallaan maan ”karjalaisia” – ortodoksinen, itäinen heimo, jolla on oma runonlauluperinteensä. Setukaisten kieli on eteläviron yksi murre.

Somali on tietysti mainittava tässä luettelossa. Somali kuuluu kuušilaisiin kieliin; useimmat niistä ovat pienehköjä itäafrikkalaisia kielimuotoja, mutta vielä somaliakin suurempi kieli on oromoo, joka on Etiopian suurin vähemmistökieli. Nämä kielet kuuluvat yhtenä alaryhmänä afroaasialaiseen kielikuntaan, jonka tunnetuin haara ovat seemiläiset kielet. Seemiläisiä kieliä ovat mm. arabia, heprea ja Etiopian pääkieli amhara.

Somalissa on melko suuret murre-erot, ja eräitä murteita pidetään erillisinä kielinä. Alun perin sitä kirjoitettiin arabialaisilla aakkosilla, ja monille somalin äänteille onkin siellä ihan hyvät kirjaimet. Nykyään somalia kuitenkin kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla.

Pitkät vokaalit ilmaistaan kahdella kirjaimella kuten suomessa; konsonanttikirjaimista erikoisimpia ovat c, jolla ilmaistaan soinnillinen faryngaali- eli nieluäänne. Tämä äänne tunnetaan myös arabiassa, ja eräs suomalaisille suunnattu arabian oppikirja sanoi, että se kuulostaa lähinnä vokaalin käheältä tai kireältä väritykseltä. Joka tapauksessa sellaiset arabialaisperäiset nimet kuin Abdullah kirjoitetaan somalissa Cabd-alkuisina, koska niissä on tämä äänne. Arabiassa se kirjoitetaan ns. ’ayn-kirjaimella (ع).

Toinen myös arabiassa käytössä oleva on äänne, jota voisimme kutsua vaikkapa ”profeetan h:ksi”, koska se esiintyy profeetta Muhammedin nimessä. Somaliksi se kirjoitetaan x (arabiassa  ح). Se on hyvin takainen kurkku-h, takaisempi kuin saksan ach-äänne (joka myös on olemassa sekä arabiassa että somalissa).

Murre-eroista huolimatta somalilla on periaatteessa oikein hyvä standardikieli, joka ennen Somalian sisällissotaa ja romahdusta levisi yleiseen käyttöön radioteitse sinnekin, missä latinalaisten kirjainten lukutaito oli vielä harvinaista herkkua. Valitettavasti nykyään tilanne taitaa olla paljon heikompi. Kuitenkin somalilla on olemassa edes jonkinlainen ohjenuora siitä, miten kieltä puhutaan ja kirjoitetaan oikein ja normin mukaisesti. Monille kolmannen maailman maiden kielille sellaista ei ole vielä ehditty yrittääkään kehitellä.

Somalin kielessä riittää vielä tutkimista, ja kielitieteilijät ovat keskenään erimielisiä siitä, voiko somalia pitää tonaalisena kielenä, ts. erottaako sävelkorko sanojen merkityksiä samalla tavalla somalissa kuin esimerkiksi kiinassa (toki tämä piirre on somalissa joka tapauksessa paljon vähemmän merkittävä). Kielioppi ei ole ainakaan taivutuksien osalta yhtä mutkikas kuin arabian, mutta siinä on jonkin verran eurooppalaisesta näkökulmasta outoja piirteitä – lähinnä painottavia lausepartikkeleita, joista ilmenee, mikä lauseessa on ennestään tunnettua, mikä uutta tietoa (ns. teeman ja reeman vastakkainasettelu).

Somalista kiinnostuneille on olemassa suomenkielinen oppikirja, mutta se on vasta käännös Martin Orwinin Colloquial Somali -kirjasta. Toivottavasti saamme pian myös suomensomalialaisin voimin suoraan suomeksi laaditun oppikirjan.

Arabia on suuri ja merkittävä maailmankieli, kuten kaikki tietävät. Arabian murteet ovat kuitenkin hajanaisia, ja kirjakieli on hyvin vanhakantainen. Arabian standardikieli perustuu klassiseen kieleen, ja klassisen arabian pohjana on viime kädessä Koraani. Kukaan ei arjessaan puhu sellaista arabiaa, jota kirjallisuudessa ja sanomalehdissä käytetään. Tarina kertoo egyptiläisestä miehestä, joka koetti kasvattaa tyttärensä puhumaan vain hienoa kirja-arabiaa. Mutta kun mies astui bussiin puhuen pikkutytölle tätä kieltä, kaikki matkustajat räjähtivät nauruun. Lopulta mies luopui yrityksestään ja alkoi puhua tyttärelleen samaa Egyptin murretta kuin naapurinsakin.

Arabian kieliopin keskeiset piirteet tunnetaan yleisesti kielitiedepiirien ulkopuolellakin: seemiläisten kielten tapaan se taivuttaa ja johtaa sanoja muuttamalla (yleensä kolmikonsonanttisen) sanarungon vokaaleja tai niiden pituutta. Toki arabiassa ovat tämän lisäksi käytössä myös päätteet ja etuliitteet. Arabian kirjoitusjärjestelmässä merkitään kirjaimilla vain konsonantteja ja pitkiä vokaaleja, mutta niin haluttaessa voidaan kirjoittaa myös lyhyet vokaalit erityisillä lisämerkeillä.

Arabiankielinen kirjallisuus laaditaan klassista kieltä lähellä olevalla nykyaikaisella standardiarabialla. Muuan näistä asioista paremmin perillä oleva tuttavuuteni väitti, että jopa radion ja television keskustelu- ja haastatteluohjelmat toimitetaan standardikielelle: haastattelut tehdään ensin puhekielellä, minkä jälkeen ne käännetään kirja-arabiaksi. Sen jälkeen haastattelija ja haastateltu lukevat käännökset ääneen lähetystä varten. Tätä on äkkinäisen vaikea uskoa, mutta kaipa sitten näin on, koska monet lähteet vahvistavat, että pitkälle koulutettukaan arabiankielinen ihminen ei yleensä pysty keskustelemaan spontaanisti kirjakielellä.

Arabiaa opiskelevat länsimaalaiset ohjeistetaan tavallisesti opettelemaan sekä klassiseen arabiaan perustuva kirjakieli että jokin murre. Jos opiskelija ei tunne henkilökohtaisesti arabeja, joiden murretta hän voisi jäljitellä, suositellaan Egyptin murretta, koska Egypti on tärkeä populaarikulttuurin keskus, jossa tuotetuista elokuvista koko arabimaailma on oppinut ymmärtämään sikäläistä murretta.

Persia käyttää yhtä arabian aakkosten muunnosta, mutta se on täysin eri kieli kuin arabia, josta se toki on lainannut runsaasti sanastoa. Persian kieltä kutsutaan Iranissa farsiksi ja Afganistanissa dariksi, ja puhekielen tasolla nämä ilmeisesti eroavat huomattavastikin, mutta kirjakieli ja kirjallinen perinne on yhteinen.

Persia on indoeurooppalainen kieli, kuten esimerkiksi ruotsi, englanti, saksa ja venäjä. Se kuuluu kielikunnan iranilaiseen haaraan. Nykypersian kielioppi on suhteellisen helppo: verbeillä on preesens- ja menneen ajan vartalo, jotka yleensä voidaan johtaa toisistaan yksinkertaisesti, ja epäsäännöllisiä verbejä on vähänlaisesti. Persian kielen näppärin piirre on yhdistävä vokaali eli ezafe. Sillä kiinnitetään adjektiivit pääsanaansa: maašiin-e-bozorg tarkoittaa ”isoa autoa” (kuten näkyy, persian ”autoa” tarkoittava sana on sama kuin suomen ”masiina”). Se voi kuitenkin toimia myös suomen genetiivin vastineena: maašiin-e-Ahmad on Ahmadin auto, siis Ahmad-nimisen miehen omistama. Kieliopillisia sukuja, maskuliineja ja feminiinejä persiassa ei ole, vaikka niitä monista sen sukukielistä löytyykin.

Persia on lainannut paljon sanoja arabiasta, mutta sittemmin myös ranskasta ja viime aikoina englannista. Erityisesti ranskalaisperäisten lainasanojen runsaus hämmästyttää.

Persiankielisen kirjallisuuden historia on pitkä, ja persiankielistä nykykirjallisuutta on käännetty suomeksikin. Tunnetuin suomennettu romaani on varmaankin Sadegh Hedayatin Sokea pöllö.

Kurdi ei ole ymmärrettävyyden kannalta yksi kieli, vaan useampia. Tärkeimmät kurdiksi lasketut kielet tai murreryhmät ovat kurmandži ja sorani, ensin mainittu ennen kaikkea Turkin kurdien, jälkimmäinen eteläisempien kurdialueiden kieli. Muitakin kurdikieliin laskettavia kielimuotoja on, ennen kaikkea zazaki, sekin lähinnä Turkissa puhuttu. Suomen kurdit taitavat enimmäkseen olla soranin puhujia. Kurdilla on useita eri kirjakieliä, ja sitä näkee kirjoitettuna sekä latinalaisilla että arabialaisilla kirjaimilla. Sen jälkeen kun Irakin kurdit saivat autonomian ja sen myötä kielelliset oikeudet, siellä päin on julkaistu hyvin paljon soraninkielistä kirjallisuutta, joten sorani on kirjakielenä tällä hetkellä tärkein kurdin muoto.

Kurdi on iranilainen kieli, tai iranilaisten kielten alaryhmä, ja sellaisena sukua persialle. Kurdikielten kielioppi, muoto-oppi ainakin, kuuluu kuitenkin olevan mutkikkaampi kuin persian. Oppikirjoja ja kielioppeja on vaikea löytää, ja saatavana olevat oppikirjat eivät välttämättä opeta esimerkiksi Suomen maahanmuuttajakurdien puhumia murteita.

Kurdi on tietenkin saanut paljon lainasanoja arabiasta, persiasta ja turkista varsinkin siksi, että isäntämaissa kurdien kulttuuria on vainottu eikä nykyaikaisia termejä ole voitu kehitellä. Pakolaiskurdien radio- ja televisioasemilla on ollut tärkeä rooli kurdien omaperäisen terminologian kehittäjinä.

Pashtu on Afganistanin kansalliskieli, jonka puhuja-alue ulottuu pitkälle Pakistaninkin puolelle. Pashtu ei ole kehittynyt kirja- ja sivistyskielenä niin pitkälle kuin dari, vaan pashtunkielinen kirjallisuus ja runous on ennen kaikkea kansanrunoutta. Tunnetuin pashtunkielinen runoilija oli 1600-luvulla elänyt Khushal Khan Khattak, jota pidetään afganistanilaisen kansallistietoisuuden luojana. Khushal oli soturi ja haukkametsästäjä, joka kirjoitti haukoistaan runojakin.

Toisin kuin kurdi, pashtu ei ole persian lähisukulainen, vaikka iranilaisiin kieliin kuuluukin. Pashtun sanastossa on toki paljon yhteistä persian kanssa lainavaikutusten vuoksi, mutta kielioppi on hyvin paljon monimutkaisempi – joku on sanonut, että niillä on eroa kuin englannilla ja islannilla. Koska kieltä ei ole kovin ankarasti normitettu, murteet ovat hyvin moninaisia. Itse kielen nimessä olevan suhuässän ääntäminen vaihtelee murteittain riikinruotsalaisesta rs-äänteestä melkein saksalaisen ach-äänteen kaltaiseen. Jälkimmäistä kuulee ennen kaikkea Pakistanin puoleisissa murteissa.

Pashtu on ergatiivinen kieli. Ergatiivisuus tarkoittaa sitä, että lauseen subjekti eli tekijä ei ole perusmuodossa (nominatiivissa) silloin kun verbi on transitiivinen eli tekemisellä on kohde, objekti, vaan erityisessä ergatiivisijamuodossa. Vastaavasti objekti on perusmuodossa. Verbi kuitenkin taipuu tekijän mukaan, eli kyse ei ole passiivista. Oikeastaan pashtu on ns. halkaistu ergatiivikieli, eli ergatiivisuus koskee vain osaa verbin aikamuodoista – muilla muodoilla pashtussakin tekijää tarkoittava sana on perusmuodossa ja kohde taivutetussa muodossa. Puhtaat ergatiivikielet ovat maailmalla harvinaisia, mutta halkaistua ergatiivisuutta esiintyy paljon, eikä pashtu tässä suhteessa poikkea monista naapurikielistään.

Pashtua kirjoitetaan arabialaisilla aakkosilla, joihin on lisätty useita muissa kielissä esiintymättömiä erikoiskirjaimia. Niitä tarvitaan erityisesti retrofleksiäänteille, jotka muistuttavat riikinruotsin tapaa ääntää sellaiset kirjainyhdistelmät kuin rl, rd. rn, rs.

Albania muodostaa oman haaransa indoeurooppalaisten kielten sukupuussa. Sen kielisukulaisuutta on nykyään vaikea määrittää tarkasti, koska sanasto on niin täynnä laina-ainesta kaikilta mahdollisilta tahoilta – eikä niitä lainasanojakaan eikä enää tunnista: ”kuningas” on albaniaksi mbret, josta ei ihan heti huomaa sen olevan samaa alkuperää kuin englannin emperor, ranskan empereur ja latinan imperator, keisari.

Albanian kielioppi on tyypillinen balkanilainen: kuten sekä naapurikielissä että esimerkiksi ruotsissa, määräinen artikkeli lisätään pääsanansa loppuun: ruotsissa on kung – kungen, albaniassa mbret – mbreti. Myös infinitiivi on kadonnut albaniasta, ainakin toskin murteesta, johon kirjakieli perustuu, eli ”minä haluan tehdä” on albaniaksi (kuten myös esimerkiksi bulgariaksi, nykykreikaksi ym.) ilmaistava sanomalla ”minä haluan että minä teen”. Mutta gegissä, albanian toisessa päämurteessa, infinitiivistä kuulemma on vielä jotain jäljelläkin.

Toski on albanian eteläinen murre ja gegi pohjoinen; itse Albaniassa puhutaan enemmän toskia, mutta Suomen albaniankielisten enemmistö on tunnetusti kotoisin Kosovosta, joka on perinteisesti ollut gegin murrealuetta. Päämurteiden ero on niin suuri, että gegillä on oma kirjakielensä, jolla ilmestyy ainakin sanomalehtiä. Virallinen kieli on kuitenkin Kosovossakin toskilaisperustainen. Ulkomaalaisille suunnatut albanian oppikirjat opettavat tätä kieltä; gegistä kiinnostuneille on kuitenkin olemassa ainakin yksi valikoima tällä kielellä laadittuja lehtiartikkeleita.